Haastattelu: Tuukka Leppänen
Tulin alalle musikaalien kautta. Olin lahdessa musiikkiluokilla ala-asteesta eteenpäin, soitin selloa ja lauloin paljon. Lukion jälkeen opiskelin Lahden ammattikorkeakoulussa musiikin laitoksen musiikkiteatterilinjalla pari vuotta ennen kuin vuonna 2003 pyrin kesken koulun Teakiin ja pääsin sisään.
Seuraavana vuonna olin mukana Marco Bjuströmin ohjaamassa Saturday Night Feverissä, minkä kautta ensin sain kutsun aukkareihin ja myöhemmin muutaman mutkan kautta pääsin tänne töihin. Teakin opettajat päästivät sillä ehdolla, että en saa tehdä ainoastaan musikaaleja. Ensimmäiset pari vuotta tein töitä freelancerina, vuonna 2008 sain kiinnityksen, ja vuonna 2015 minut vakinaistettiin.
Näyttelijänä olen alkuun varovainen. Tarvitsen selkeät raamit, jonka puitteissa toimia niin, että roolin sisäinen maailma lähtee elämään. Kun ruvetaan harjoittelemaan, ei aluksi osaa tuntea, kävellä eikä puhua. Pikku hiljaa alkaa kasvaa ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, että pystyykin täyttämään ja hallitsemaan koko tilan. Silloin oleminen rentoutuu niin, ettei tunnu enää väkinäiseltä.
Ensi-illat ovat aina vaikeita. Kun tulee ensimmäinen yleisö, joka kerta iskee kauhu ja tulee täydellisen tietoiseksi omasta näyttelemisestä. Silloin näyttelee niin, että on koko ajan vähän itsensä ulkopuolella tai vieressä. Mitä vanhemmaksi ja kokeneemmaksi tulee, sitä vähemmän aikaa tarvitaan siihen, että olemisesta tulee taas kevyttä mutta aktiivista, sellaista hetkessä ja tilanteessa elämistä.
Näyttelijän työ vaatii sitä, että uskaltaa olla välittämättä siitä, miltä näyttää tai tuntuu, ja että uskaltaa ajatella ja tehdä asioita, jotka ei tule itseltään automaattisesti. Pitää olla uteliaisuutta ja lapsenomaista innostusta. Työ vaatii myös huonouden, keskeneräisyyden ja muiden ihmisten sietämistä.
Luulen, että on universaali ihanne pyrkiä olemaan sellainen työkaveri, joka helpottaa muiden työntekoa ja tuo keveyttä elämään ja olemiseen. On ihanaa, jos pystyy olla ihminen, joka osoittaa päivittäin, että ei tämä loppujen lopuksi ole niin vakavaa. Sellaisia täällä on, ja sellaiseen haluaisin itsekin pyrkiä.
Tämä on kovin uniikki ja rakas henkinen ilmapiiri, ja se muodostuu täällä työskentelevistä ihmisistä. Heidän kanssaan synnytetään uutta, tutkitaan ja eletään läpi tunteita. Vaikka tunteet ovat tehtyjä tai määrättyjä, ovat ne tunteita, jotka on yleensä varattu vain lähimmille ihmisille. Täällä sitä tehdään työkseen, ja se on aika hurjaa. Tähän liittyy lieveilmiönä tietty luottamuksen ja avoimuuden vaatimus.
Näyttelijän työ on loputtoman mielenkiintoista, sillä joka produktioon tulee jotain, mistä ei aiemmin ole ollut tietoinen. Historia tulee teatterin avulla niin paljon elävämmäksi, ja syy- ja seuraussuhteet alkaa ymmärtää paremmin. Meidän tehtävä näyttelijöinä ja taiteilijoina on auttaa yleisöä myötäelämään erilaisten ihmisten kohtaloita, pystyä näyttämään tabuja ja kasvattaa empatiaa.
Helsingin Kaupunginteatterissa pääsee tekemään monenmoista, jos on sitkeä, ja täällä töitä saa tehdä niin, että varmasti tietää tehneensä. Vaikka aluksi olin enemmän musikaalintekijä, pääsen nykyään tekemään myös muuta draamapuolta. Jokainen vuosi tuntuu toista kiinnostavammalta. Tämä on turvallinen paikka etsiä keinoja kertoa tarinoita.