Itkun ja naurun liitto
”Avioliiton onnistuminen ja epäonnistuminen ovat paljon arkisempia asioita kuin ne mahtipontiset julistukset, jotka lausutaan alttarilla avioliiton ensimetreillä tai luetaan tuomiona avioeron astuessa voimaan.
Vuosien kuluessa voi huomata, ettei enää näe kumppanissaan sitä hyvää, mihin joskus ihastui ja rakastui. Arkiset asiat – sukat lattialla, viemättömät roskat, peli-illat poikien kanssa tai ikuiset joogaretriitit – alkavat ärsyttää. Ja minne katosi seksi? Yhtäkkiä on vieraantunut kumppanistaan niin pahoin, ettei toisen koskettaminen enää tunnu luontevalta. Kauniit sanat ja flirtti ujuttautuvat firman pikkujouluihin tai ruotsinlaivalle tuntemattomien korvia hivelemään. Vieraalle on helppo näyttää itsestä kaikki se hyvä ja pinnallinen. Kotona joutuisi katsomaan peiliin, ehkä muuttumaan ja kohtaamaan itsensä.
Parisuhteen päättyessä sanomme usein, että kasvoimme erillemme. Miten se tapahtuu? Vähitellen lakkaa kuuntelemasta, kunnioittamasta, kannustamasta, kiinnostumasta ja kiittämästä. Viisi kovaa koota muuttuu puolusteluksi, puhumattomuudeksi ja halveksunnaksi.
Tämä kaikki tapahtuu parisuhteen sisällä, mutta eron koittaessa edessä on uusi kiirastuli, yhteiset ystävät. Ryhmädynamiikka muuttuu kertaheitolla: jokaisella on oma mielipiteensä oikeasta ja väärästä, puolia valitaan ja vaihdetaan, ja osa kanssakulkijoista vain katoaa rinnalta.
Miten tästä kaikesta sitten saa draamaa ja komediaa? Helposti.
Minua on aina kiinnostanut ihmisen uskomaton kyky vääntyä vaikka minkälaiselle mutkalle saadakseen olla onnellinen ja rakastettu. Itsekin avioeron kokeneena ja terapian läpikäyneenä huomaan, että tämä näytelmä antaa hienon mahdollisuuden itkun ja naurun liittoon. Ja nimenomaan se minua kiinnostaa komediassa. Lukiessani tekstiä tunnistan sieltä itseni, pari ystävääni ja koko joukon tutun tuttuja.
Ainakin minulle avioeron päällimmäinen tunne oli epäonnistuminen. Näin etäältä katsottuna ero oli kuitenkin ainoa oikea vaihtoehto. Kunpa erokaaoksen keskellä voisikin saada armolliset silmät katsomaan itseään. Kunpa olisi kykyä pohtia, onko tämä rakkautta, sen arvoista. Entä jos elämä onkin vain kohtaamisten sarja, jossa kaikki kohtaamiset ovat välttämättömiä, jotta minusta tulee minä? Joskus voisi vain jatkaa matkaansa ajatellen, että jokainen kokemus on lahja.”
Teksti Sari Siikander