Kehot, muistot ja liike – mitä ne kertovat?
Project No. 2191 pohtii, mitä tarkoittaa, kun keho kantaa mukanaan muistoja, haluja ja rajoituksia.
Unkarilainen koreografi Adrienn Hód lähti valmiin teeman sijaan liikkeelle tanssijoista itsestään: keitä he ovat nyt, millaisia tarinoita heidän kehonsa kantavat ja mitä tanssi merkitsee eri elämänvaiheissa.
Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän johtaja Valtteri Raekallio kutsui Hódin Helsinkiin niin taiteellisista kuin kulttuurisista syistä. Hän uskoi, että Hódin työskentelytapa sopisi hyvin ryhmälle, jonka tanssijat ovat kokeneita, monipuolisia ja taitavia improvisoijia.
Raekallio korostaa myös yhteistyön laajempaa merkitystä: ”Hód on aina esittänyt vaikeita kysymyksiä ja haastanut näyttämön konventioita. Nyky-Euroopassa, jossa sananvapautta ja kokeellista taidetta rajoitetaan, tuntui tärkeältä saada hänet Helsinkiin.” Raekallion mukaan teos muistuttaa, että että avoimuus, demokratia ja taiteellinen vapaus ovat yhä ajankohtaisia kysymyksiä.
Samalla tilausteos tarjosi Hódille uusia mahdollisuuksia: hänen teoksissaan näyttämö on usein lähes tyhjä ja pelkistetty, kun taas Helsingin Kaupunginteatteri tarjoaa resurssit laajempaan toteutukseen.
Harjoituksista valmiiksi teokseksi
Teos sai nimensä sattumalta. Kun Kaupunginteatteri vahvisti tilauksen, virallisiin papereihin kirjattiin, että kyseessä on Project No. 2191, ja se päätettiin jättää nimeksi.
Hódin mielestä tällainen sattumanvaraisuus paljastaa kiinnostavan ristiriidan: tanssi on elävä, katoava taidemuoto, joka on olemassa vain hetkessä, kun taas numero kiinnittää sen hallinnolliseen järjestelmään.
Koska nimi ei sitonut teosta tiettyyn teemaan, kaikki materiaali syntyi harjoituksissa pitkien improvisaatiotehtävien pohjalta. Luomisprorosessissa tutkittiin kehon ja mielen suhdetta harjoitteilla, joissa hyödynnettiin tanssijoiden mielikuvitusta ja henkilökohtaisia muistoja.
Hódin työpari Csaba Molnár, joka on tehnyt tämän kanssa yhteistyötä 15 vuoden ajan, kuvaa prosessia intuition ja luottamuksen varaan rakentuvaksi. Elementtejä koottiin ”laittamalla aineksia samaan kattilaan”, ja niiden väliset yhteydet alkoivat hahmottua vähitellen.
Hód kertoo, että työ eteni vaiheittain kerros kerrokselta. Jokainen improvisaatiotehtävä rajasi fokusta ja johti joskus yllättäviin löydöksiin, niin kuin olisi kulkenut labyrintissa energiaan ja intuitioon nojaten. ”Esiintyjänä on pysyttävä läsnä ja hetkessä. Se on hyvin tyypillistä meidän työssämme”, Hód sanoo.
Molnár huomauttaa, että näyttämöllä ei kuitenkaan improvisoida vapaasti, vaan keskitytään pitämään materiaali elävänä. Se tarkoittaa totuttujen tapojen kyseenalaistamista, irrottautumista valmiista kaavoista ja sen tutkimista, voiko vapauden tunne syntyä teatterin rakenteiden sisällä.
Jaettu läsnäolo
Hód ja Molnár sanovat, että nykytanssia pidetään toisinaan vähempiarvoisena kuin muita taiteenlajeja. Heidän mielestään sen vahvuus on juuri siinä ainutlaatuisessa tiedossa, jota keho kantaa mukanaan – ja sen Helsinki Dance Companyn ensemble tekee näkyväksi.
Seitsemän tanssijan joukossa on eri ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia esiintyjiä. Heidän yksilölliset tapansa ilmaista itseään tanssin keinoin antavat vihjeitä siitä, keitä he ovat nyt ja mikä saa heidät liikkeelle.
Samalla Hód pohtii taiteen merkitystä maailmassa, jota varjostavat kriisit – sodat, ilmastonmuutos ja poliittiset jännitteet – ja sitä, miten kehollinen tieto voisi avata keskustelua näitä suurista kysymyksistä.
Project No. 2191 kuitenkin perustuu ennen kaikkea seitsemän tanssijan läsnäoloon ja heidän liikekieleensä, tai kuten Hód asian ilmaisee, siihen, että ”ihmiset tapahtuvat toisten ihmisten edessä”.
Teksti: Ida Henritius