Liike ja tyhjyys ja sisäelinten pieni liikahdus
Miltä Liike ja tyhjyys esityksenä tuntuu? Millaisia tuntemuksia se ehdottaa? Millainen on sen esityksellinen äänensävy ja liikkeen olemus?
Altistu ja anna Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen esiintyvien ruumiiden maailmassa olon lävistää itsesi! Anna äärelle asettautumiselle tilaa, anna itsellesi lupa vajota ja lakata suorittamasta. Voit levätä hetken. Älä pelkää. Et ehkä välty levottomuudelta tai hienoiselta ahdistukselta, mutta nyt on lupa vain olla ja hengittää – ehkä surrakin.
Liike ja tyhjyys väistää odotukset siitä, mitä esityksessä pitäisi olla. Se on passiivisesti vastarintainen. Se on tyhjentänyt ja puhdistanut itsestään liki pitäen kaiken – samoin kuin yksi esiintyjä teoksen prologissa tyhjentää taskujensa sisällön Pasilan näyttämön sisääntuloaulan lattialle.
Tyhjyys alkaa jo ennen teosta. Yleisönä odotamme teatterin ulkopuolella. Esiintyjät saapuvat pitkin Ratamestarinkatua kohti teatteria ja avaavat ovet teatterin tyhjään aulaan.
Täydessä hiljaisuudessa esiintyjät valahtavat paikoilleen, yksi makaamaan matolle, toinen naulakkojen ääreen ja kolmas matolla makaavan läheisyyteen. Aaltojen äänet esiintyjä saa kännykästä. Kuluu aikaa. Kuin rituaalissa, hellän huolehtivasti maassa makaavalta riisutaan ensin kengät, sitten lapaset. Makaava ruumis nousee. Toinen poistuu portaita alas ja kolmas tyhjentää taskunsa. Me seuraamme perässä.
Luopua ja hellittää
Ollaan tyhjyyden ja äärimmäisen säästeliäiden liikkeiden äärellä. Tyhjä on myös musta näyttämö, sitä ympäröivät vain jokuset mustat näyttämöverhot. Tälle näyttämölle esiintyjät asettautuvat, useimmiten keskipakoisesti, näyttämön reunoille hakeutuen.
Uppoudun esiintyjien liikkeeseen ja surumielisen raukeiden tapahtumien äärelle. Liike ja tyhjyys on sarja vajoamisia, lysähtämisiä, niille sijoilleen jäämistä, maassa makoilua, hengittämistä, laahautumista, toisen puoleen kääntymistä ja kääriytymistä, eroamista, keskeneräiseen liikkeeseen tai paikalleen jähmettymistä, näyttämön reunoille hakeutumista, poistumisia. Tyhjyyden läsnäolo painaa ja vetää puoleensa.
Esiintyjä lepää toisen sylissä, hengittää, toisen käsi kulkee hellästi hiuksissa, kaulalla, vartalolla. Sanat synnyttävät mielikuvan vettä läpäisevästä kivestä, kolmesta kivestä kuin kolmesta elävästä ruumiista. Harvat sanat kiinnittyvät yritykseen luopua, hellittää. Sanat kiinnittyvät myös mereen ja autiomaahan. ”Valtameren äärellä ei tule ajatelleeksi muotoa”, ”Tila tuntuu aukeavan”, ”Tätä samaa silmänkantamattomiin”. Aavikko on ajaton ja paikaton. Niin myös meri. Kaikki ne antavat vapauttavaa vastusta kuin varmuutena olemassaololle. Maa on olemassa, avaruus on olemassa, tyhjyys ja hiljaisuus ovat olemassa.
Teoksen suurimmat liikeintensiteetit rajautuvat kahden esiintyvän ruumiin yhteisten tanssiliikkeiden tapailuun ja mustien näyttämöverhojen liki raivokkaaseen alas repimiseen. Olemme myös hetkisen täydellisessä pimeydessä aistien entistä voimakkaammin välkkyvät valot, jotka jälkikuvina valaisevat näyttämösillalla seisovan esiintyjähahmon. Välähdyksiä, välähdyksiä. Teoksen täydellistä hiljaisuutta ei riko valaisinten sirinä, ei mikään. Ainoastaan meren äänet, hengitys ja välähdyksenomaiset sanat. Lopussa hiljaisuuden ja tyhjyyden puhkaisee musiikki. Esiintyjä seisoo näyttämöllä, sormet puristuvat, ojentuvat, pää kääntyy ylöspäin ja sivulle, jokaisen liikkeen välillä aikaa, aikaa. Välillä ruumis ikään kuin hengähtää, ja sitten sama toistuu jälleen.
Taiteen tekemisen lainalaisuuksia uusiksi
Lysähtäneistä asennoista aistii uupumuksen, surun, haluan kadota ja maatua. Teoksen innoittajina ovat olleet kuvataiteilija Agnes Martin (1912–2004), valokuvaaja chicano-kulttuurin ja queer-taideyhteisöjen merkittävä Laura Aguilar (1958–2018) ja runoilija Sirkka Turkka (1939–2021). He kaikki ovat käsitelleet teoksissaan masennusta ja surua, pakoa. Martin hävisi 1960-luvun lopulla hiljaisuuden ja hajoamisen kokemuksen äärelle. Hän eli neljäkymmentä päivää erämaassaan makuuhuoneateljeessaan. Martin maalasi uudestaan ja uudestaan ruudukkoja. Hänen maalauksensa ovat meditatiivisen tietoisuuden ja havaintokyvyn harjoittamista. Sellainen on myös Liike ja tyhjyys.
Liike ja tyhjyys kiinnittyy amerikkalaiseen minimalismin traditioon poistaessaan teoksen elementtejä. Mutta 2020-luvun uusliberalistisessa todellisuudessa Liikkeen ja tyhjyyden minimalismi sikiää nyt halusta levähtää, hoivata itseä ja toisia. Taiteilijalla on oikeus pysähtyä, saada yhteys itseen, toisiin ja ympärillä olevaan. Liike ja tyhjyys päättyy – pieneen liikahdukseen sisäelimissä.
Liike ja tyhjyys neuvottelee uusiksi taiteen tekemisen lainalaisuuksia ja näkymättömiä suorituspakkoja. Se ei ole yksin tällaisessa ruumiintuntoisessa ihmisen suojelussa, kannattelussa ja hoivassa. Tällä viikolla ensi-iltansa Teatteri Takomossa sai Hanna Ahdin, Anna Maria Häkkisen, Maija Mustosen ja Niina Hosiasluoman teos Doom & Bloom. Siinä esiintyvät ruumiit leikkivät, kietoutuvat toisiinsa hoivaa antaen ja ottaen. Siinä on ruumiiden hiljaista voimaa ja aistimellisuutta kukoistuksen ja kuihtumisen hetkissä.
Teksti: Hanna Helavuori