”Tuntuu inhimilliseltä seurata läheltä ihmisen hyviä ja heikkoja puolia.” – Haastattelussa ohjaaja Milja Sarkola
Bolla on saanut ohjaaja Milja Sarkolan miettimään kohtaloa.
Pajtim Statovcin menestysromaaniin perustuvassa näytelmässä vastikään naimisiin mennyt albaanimies, Arsim, rakastuu 90-luvun Kosovossa serbimieheen, Milošiin. Rakkaus on molemmille järisyttävä kokemus, mutta onni ja yhteinen aika kestävät vain hetken. Kun levottomuudet ja väkivaltaisuudet lisääntyvät, joutuu Arsim pakenemaan maasta perheensä kanssa.
Kielletty ja salattu homoseksuaalisuus lähestyvän sodan alla ja Arsimin perheen pakolaisuus koskettivat Sarkolaa. ”Pystyn samastumaan siihen, että omakin elämä olisi voinut mennä hyvin eri tavalla, jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset.”
Sarkola kertoo eläytyvänsä voimakkaasti Arsimiin, joka on hyvin monisyinen hahmo. Rakastumisen jälkeen Arsim kokee syvää yksinäisyyttä, pitää etäisyyttä ympärillä oleviin ihmisiin ja kohtelee perhettään kylmästi ja vaimoaan väkivaltaisesti.
”Tuntuu inhimilliseltä seurata läheltä ihmisen hyviä ja heikkoja puolia. Että sama ihminen voi olla niin herkkä, välittävä, julma ja ikävä.”
Traaginen kohtalo pysäyttää miettimään, miten kauan ihminen voi jaksaa lyhytkestoisen onnen varassa, jos kaikki muu on yhtä kärsimystä. Ja toisaalta: miten jostain niin kauniista asiasta kuin rakkaus voi tulla niin rumaa?
Latautunutta dialogia
Tuomas Timosen näytelmässä henkilöiden väliset tilanteet nousevat isompaan rooliin kuin romaanissa, jossa kuvataan paljon henkilöiden sisäisiä ääniä. Haasteena on, että näyttämötulkinta voi olla jotain ihan muuta kuin katsojan ennakko-oletukset. Kaikkea kun ei voi saada mukaan noin monitahoisesta romaanista.
”Tunnelma ja painopisteet voivat olla erilaiset”, Sarkola sanoo. ”Ja ääni- ja visuaalinen suunnittelu tuo kokonaan uusia ulottuvuuksia tarinaan.”
Näyttämöllä Arsimin vaimo Ajshe nousee tasavertaiseksi Arsimin ja Milošin rinnalle, kun taas romaani on kirjoitettu miesten äänillä. Ajshen kautta näytelmässä avautuu uudenlainen naisnäkökulma.
Sarkola pitää Ajshen lähtökohtia näytelmän ahtaimpana. ”Kun Ajshea tarkastelee nykyajan suomalaisesta, feministisestä näkökulmasta, niin aika onnettomalta se vaikuttaa.”
Mutta Ajshe ei välttämättä koe asemaansa lähtökohtaisesti surkeana, vaan puolustaa omaa paikkaansa ja arvojaan. Vaikka hän menettää kotimaansa ja miehensä, hän pitää itsensä kasassa, ehkä säilyttämällä arvokkuutensa.
Sarkolasta Bollassa erityistä on nimenomaan henkilöiden ristiriitaisuus ja se, miten vähällä kerrotaan niin paljon. ”Timosen dialogi on ladattua. Rivien välissä on hyvää draamaa ja valtavan paljon tunteita. Sen ruumiillistaminen ja näyttäminen on kiinnostavaa.”
Ohjaajana Sarkolaa onkin aina kiinnostanut psykologinen näyttelijäntyö: pinnan alla olevat asiat, hienovireisyys ja hienovaraisuus tunneilmaisussa.
Kulttuuriin perehtymistä
Bollassa on riittänyt töitä paitsi tarinan kylläisyydessä myös vieraaseen kulttuuriin perehtymisessä.
”On ollut pakko tehdä paljon taustatyötä, että ymmärtää, mitä esitys representoi ja käsittelee”, Sarkola kertoo.
Albaanikulttuurissa uusia asioita ovat olleet esimerkiksi arvokkuuden tärkeys hankalissakin olosuhteissa, kodin siisteyden merkitys ja vieraanvaraisuus, joka poikkeaa länsimaisesta kaupunkikulttuurista. Käsitykset patriarkaalisesta järjestyksestä, sukupuolirooleista ja homoseksuaalisen kokemuksesta ovat tarkentuneet.
Lisäksi esiin on tullut paljon pieniä tapakulttuuriin liittyviä yksityiskohtia, kuten miten jokin asia tarjoillaan tai miten tietyssä tilanteessa tervehditään. Statovci on auttanut Sarkolaa ja näyttelijöitä kulttuuriin liittyvissä kysymyksissä.
”Pajtim on ollut apuna ja käynyt seuraamassa treenejä, kun hän ei ole pelkästään fiktiivisen vaan myös kulttuurisen maailman asiantuntija”, Sarkola kertoo.
Maahanmuuttoa ei näytelmässä käsitellä yleisellä tasolla, vaan osana Arsimin ja Ajshen kohtaloa. Maasta pakenemisen jälkeen he asettuvat nimeämättömään, mutta tunnistettavaan kaupunkiin. Näytelmän kulttuuritörmäys sopii hyvin yhteen suomalaisen kulttuurin kanssa.
Kulttuurieroa Sarkola ei kuitenkaan halua mystifioida. ”Ei se ole niin kaukainen, ettei sitä voisi ymmärtää tai ettei olisi ihmisyyttä yhdistäviä tekijöitä. Näyttämösovituksessa tilanteet ovat arkisia ja tunnistettavia.”
Sarkola on ohjannut urallaan paljon omia tekstejä ja dramatisointeja. Bollan ohjaaminen on ollut erilaista, kun tällä kertaa tekstivastuuta ei ole ollut. ”On ollut vapauttavaa ja inspiroivaa mennä toisen tekstiin sisään. Ja kevyempää, kun ei tule häpeää omasta tekstistä.”
Teksti: Ida Henritius