Ystävyyden ytimessä
Ystävyyden merkityksen ymmärtää vähitellen vuosien karttuessa. Nuoruuden toveruus syvenee, ja haaveissa voivat olla yhteiset eläkepäivät auringon alla käsikynkkää kulkien.
Lapsuudesta nousee mieleen viehättävä näky: äiti kävelee käsikynkkää sisarensa tai ystävättärensä kanssa minun edelläni. Heillä on tyköistuvat kesämekot, permanentatut hiukset ja paljaat sääret. Olemme menossa juhannusjuhlille tai kesähäihin. Naiset puhuvat vilkkaasti mutta kuiskaten, enkä uskalla mennä heidän rinnalleen, saati väliin. Olen yhtä aikaa iloinen ja kateellinen, utelias ja surkean ulkopuolinen – ja ennen muuta lapsi. Heidän välisessään läheisyydessä on jotain, mille minulla ei ole vielä sanaa: ystävyys. Noista ajoista lähtien nämä pienet eleet – käden sujautus kainaloon ja askelten mukautuminen yhteiseen rytmiin – ovat merkinneet minulle erityistä kepeyden ja luottamuksen tasoa: lyhyttä liittoa, salaisuuksien tuokiota naisten kesken.
Jotain samaa ilmensi myös poikien remuisa veljeys, kun he kulkivat kaulakkain alakoulun pihalla. Se oli reppuselkien suvereeni rintama, jossa ei ollut tytön mentävää aukkoa. Kiinteydessään sekin herätti ulkopuolisuutta mutta myös villin ilontunteen. Näitä ystävyyden fyysisiä liittoja tai ketjuja – käsikynkkää ja käsikaulaa – näkee enää harvoin. Ne ovat vaihtuneet halauksiin, poskisuukkoihin ja ylävitosiin. Vain vanhat avioparit ja vanhat naiset kulkevat käsikoukkua, toisiinsa tukeutuen etteivät kaatuisi.
Kun 50-luvun tytöllä on kolme sisarta, pikkuveli, paljon sukua, järvi lähellä ja metsät ympärillä, hän huomaa ihmeekseen aikuisena, ettei hänellä ollut lapsuudenystävää. Ei edes näkymätöntä. Ei osunut, ei mahtunut? Vasta teinivuodet ja kotipiiristä irtoaminen toivat elämääni ystäviä. Oli muutaman tytön renkaita, joista lohkesi vuorollaan pareja, kolmikoita, paitsioon jätettyjä tai jättäytyneitä. Teiniystävyyksissä peilattiin itseä, sovittauduttiin luokkakuvaan, haettiin omaa ääntä kaikilla taajuuksilla, mykkyydestä kiljuntaan.
Kouluvuosinani perhetausta ei juuri näkynyt ulospäin, mutta ystävyyssuhteiden lomaan kätkeytyi arvoituksia. Se että jonkun ystävän äiti oli johtajanrouva, jonkun toisen kotiäiti ja martta, kolmannen siivooja ja demarinainen, oli tulkitsematonta taustakohinaa meille, jotka vaihtelimme ensin tyttökirjoja, sitten Siepparia ja Sivullista ja teimme tunnustuksia toisillemme. Ystävyys oli totta, rakkaus pelkkää teoriaa.
Ja kun rakkaus sitten valtasi kaiken elintilan, se vuoroin horjutti, vuoroin lujitti ystävyyssuhteita. Siinä missä rakkaus rasitti, ystävyys helpotti.
Kaikista nuoruudenystävistäni arvoituksellisin on varhain kuollut ystävä. Hänen muistonsa aiheuttaa aavesärkyä meissä, jotka olemme eläneet jo pitkän elämän. Hän säilyy meidän nuoruutemme aikakapselissa, ja joka kerta kun me toiset tapaamme, alamme puhua hänestä kiihkeästi, ihmetellä hänen tyyliään ja lumoustaan, setviä hänen rakkausjuttujaan aivan kuin olisimme taas aikuisuuden ovella.
Komediani kuvaa neljän naisen pyrkimystä elää yhteinen vanhuus yhteisessä taiteilijatalossa, eikä se yritä sanoa viimeistä sanaa naisten välisestä ystävyydestä. Yhdysvaltain entistä ulkoministeriä Madeleine Albrightia mukaillen: helvetissä on erityisen kuuma osasto niille naisille, jotka eivät auta toisiaan. Ehkä on, ehkä ei. Monille naisille elämä maan päällä on kyllin tukalaa, ja miesvetoisessa maailmassa naiset ovat usein olleet enemmän kilpailijoita kuin sisaria toisilleen.
Teatteria kutsutaan katoavuuden taiteeksi, ja sen vuoksi kestävintä, mitä vuosikymmenten työstä jää, ovat työtoverit, jotka ovat aikaa myöten muuttuneet ystäviksi. Ehkä voiton, ehkä riidan, ehkä epäonnistumisen jälkeen – tai ehkä salaa, ajan kanssa? Helvetistä en tiedä, mutta tahtoisin uskoa, että on olemassa näyttelijöiden taivas, jossa Ritva Valkama ja Marilyn Monroe, Jean Gabin ja Jussi Jurkka – mielirepliikkejään muistellen ja polvivaivojaan vertaillen – voivat kävellä käsikynkkää.
Teksti Helena Anttonen