Arvio: Isät ja pojat
Elämä ei suostu teorian vangiksi
Kaupunginteatterin uutuus Brian Frielin Isät ja pojat on viehättävää katsottavaa: pienten eleiden puhetta yhä uudelleen toistuvasta asetelmasta sukupolvien välillä.
Ivan Turgenjevin vuonna 1862 ilmestyneessä Isät ja pojat romaanissa, johon näytelmä pohjaa, vanha Venäjä alkaa rakoilla. Muutoksen tarve on suuri, mutta tottumus vanhaan vahva. Kirja herätti niin paljon kritiikkiä, että kirjailijan oli muutettava ulkomaille.
Nuoret opiskelijat Arkadi (Sami Hokkanen) ja Jevgeni (Kari-Pekka Toivonen) saapuvat Arkadin kotitilalle kesänviettoon. He tekevät heti selväksi olevansa nihilisteinä uuden maailman airuita. Ensin tosin kaikki vanha on revittävä alas, jotta nähtäisiin, kelpaako uudessa maailmassa mikään edes nuorten herrojen astinlaudaksi. Pois joutavat taiteet ja sivistys, arvot ja ihanteet. Vallankumouksellisen ei tarvitse edes olla kohtelias: ojennettuun käteen ei tartuta ja takki viskataan palvelijan silmille. Talon vieraanvaraisuus kyllä maistuu ja sen naiset kelpaavat herrojen iskulistalle. – Kovin tuttua keskenkasvuisten menoa. Tuttua myös vallankäyttö, joka totuudentorvilta sujuu. Kansan mieltä ja toiveita ei kysytä. Jevgenille todelliset maajussit ovat itse asiassa vihattavia olentoja.
Arkadin isä Nikolai (Kari Heiskanen) ja Jevgenin vanhemmat Vasili ja Arina (Seppo Maijala ja Heidi Herala) ovat niin kuin vanhemmat yhä tuppaavat olemaan: iloitsevat lapsistaan, ihmettelevät tarjottuja totuuksia, kätkevät loukkaukset, huolehtivat siitä, saako poika ruokaa ja onko hänellä tyttöystävää.
Nuorten miesten teoriat joutuvat koetukselle, kun tunteet astuvat peliin. Anna (Minna Suuronen) on ylväs ja todellisuudentajuinen nuori leski, joka sekoittaa Jevgenin pään. Arkadi tapaa kohtalonsa Annan siskon, reippaan Katjan (Merja Pietilä) rinnalla ja isä Nikolai asettuu hänelle lapsenkin synnyttäneen nuoren Fenitshkan (Sanna Majuri) kainaloon.
Isät ja pojat on koskettava tuodessaan näyttämölle asioita, jotka ovat kaikkien nuorten uudistajien hallinnan ulottumattomissa: uskon, sairauden, köyhyyden, kuoleman, rakkauden ja ihmismielen sitkeän taipumuksen pitää kiinni vanhasta. Myös tunteiden näyttämisen tukaluus pääsee hyvin esiin. Elämässä on harmillisen monia polkuja, joille tekee mieli vaan ei tule tilaisuutta. Ei auta kuin sopeutua väistämättömään. Elämä jatkuu ja uudistuukin, muttei aina teorioiden mukaan.
Niin isissä kuin pojissakin on voimaa ja omanarvontuntoa ja koko näytelmässä lempeän haikeaa myötätuntoa elämän moninaisia mutkia kohtaan.