Arvio: Manillaköysi
MERIMÄINEN MANILLAKÖYSI
Ensi-illan päätyttyä Veijo Meri astui näyttämölle, suosionosoitukset yltyivät ja yleisö nousi seisomaan. Oli syytäkin. Ilman Veijo Merta koko suomalainen kirjoittaminen voisi näyttää toisenlaiselta. Meren tiivis sanonta, merkillisellä tavalla etäisiäkin asioita yhteen liittävä ja loogisen pitelemättömästi polveileva kerronta ovat vaikuttaneet jo moneen kirjoittajapolveen.
Tyylinsä Meri löysi 50 vuotta sitten ilmestyneessä Manillaköydessä. Siinä tapahtuu seuraavaa: Joose Keppilä löytää rintamalta manillaköyden, salakuljettaa sen kotiinsa vartalon ympäri kiedottuna ja on puristua kuoliaaksi. Ei tästä vielä romaania saa. Köyden kuljettaminen onkin vain tekosyy mitä erikoisimpien juttujen kertomiselle ja kuulemiselle.
Romaanina Manillaköysi on niin irtonainen, ettei siitä ehjää näytelmää tule. Silti siitä voi tehdä hyvän teatteriesityksen ainakin jos sen toteuttaa Lauri Siparin tavoin.
Hän on ottanut kirjan sisällön lisäksi mukaan vielä kirjoittamisajankin. Se on hyvä ratkaisu, sillä Manillaköysihän sai kaikupohjansa ajan kulttuurikiistasta helsinkiläisen modernismin ja tamperelaisen realismin välillä.
Kun näyttämölle otetaan näin monenlaisia aineksia, katsoja ei aina tiedä missä mennään, eivätkä esittäjätkään ole tietävinään. Välillä siteerataan jo Tuntematontakin ja joudutaan toteamaan, että nyt ollaan aivan väärässä näytelmässä. Juuri tästä epätietoisuudesta tulee oikea ovela merimäisyys.
Tällaisessa tyylilajissa koko esittäjäjoukon täytyy venyä nopeisiin roolinvaihdoksiin. Ja kyllä ne venyvätkin, etenkin ilmiömäinen Jari Pehkonen. Hän pääsee huvittamaan yleisöä niin kirjoittajaa ohjailevana Tuomas Anhavana kuin hulluja käsittelevänä vääpelinä ja asemapäällikkönä.
Kesto on alle kaksi tuntia ja se on juuri sopiva. Tällaisena Manillaköysi jättää virkistyneen olon.