Arvio: Apospasmata
VAVAHDUTTAVAA RUNSAUTTA
Ensin tulee ääni. Se täyttää pimeyden ja valmistelee kehon. Sitten tulee liike. Ja millainen liike! Apospasmata on täynnä upeaa liikettä: kaunista, energistä, rikottua, pysäytettyä, rumaa, virtaavaa, aistikasta, aggressiivista, painovoimaa vastustavaa, pyörivää, orgaanista… Enpä muista milloin olisin viimeksi hullaantunut liikekielestä tällä tavalla. Foniadakis on luonut – yhdessä tanssiryhmän tanssijoiden kanssa, hän muistaa muistuttaa – unohtumatonta liikkeen kudelmaa, joka on koko teoksen sielu ja viisaus.
Apospasmatan selkeästi kolmiosainen rakenne jakautuu kohtauksiin, joihin liu’utaan pehmeästi, kuin varkain. Ranskalaisen säveltäjän Julien Tarriden voimakas, mielikutusta ruokkiva musiikki luo tanssille värikkään olemusmaailman, jota valodramaturgia tukee. Kokonaistaideteosta rakentaa edelleen koreografin visioimat puvut – ja puvuttomuus. Liike, musiikki, valot muodostavat saumattoman kokonaisuuden.
Liikkeen käsittelyssä on tämän teoksen ydin. Kuin keskipakoisvoiman lailla näyttämön liike sinkoaa energiaa laidoillensa ja katsomon perukoille. Kaikessa rajuudessaan liike on orgaanista ja soljuvaa: koko tanssiryhmä muodostaa kuin harvinaislaatuisen organismin, joka muotoutuu jatkuvasti uudelleen etsien itselleen uusia olemisen muotoja.
Koreografi on kertonut tarkastelevansa suurkaupungin ihmistä alati läsnä olevan uhan, vaaran ja väkivallan sekä artikuloimattoman pahan olon altistamana. Tämä kaikki on siirretty tanssijoiden liikkeeseen hienostuneesti ja taiteellisesti. Tanssijoiden liike on paikoittain intensiteetiltään rajua ja paiskovaa, dynaamiset vaihtelut ovat vahvoja. Silti liike on soljuvaa vailla äkkinäisiä ja ”väkivaltaisia” laadullisia pysäytyksiä.
Liike lähtee paljolti alhaalta syvästä toisesta asennosta ja nousee keskustan ja hyppyjen kautta pyörien ylös ja tilaan. Liike ikään kuin pyörii spiraalimaisesti keskeltä ulos. Mutta nopeat tempon vaihtelut ja liikkeen suunnan muutokset rikkovat liikkeen lineaarisuutta. Tämä liikkeen filigraanimaisuus pitää katsojan huomion tarkkaavaisena ja saa pulssin kohoamaan epämiellyttävästi. Kämmenet kostuvat: mitähän seuraavaksi? Tästä liikkeen suunnan rikkomisesta ja pyörittämisestä tulee vaikutelma kuin liikettä tanssittaisiin takaperin esitettynä: liike kelautuu takaperin! Teoksen teemae perustellaan liikkeen käsittelyllä.
Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä on kerrassaan loistava. Jo kokeneet konkarit ovat saaneet vahvistusta nuorista virtuooseista. Illuusion hinta on aina kova: tanssijat tekevät fyysisesti raskaan ja vaativan työn, lopputulos on nautittavaa, hienosti toimivaa ja sopivan ihmeellisesti painovoimaa uhmaavaa tanssia. Ja tanssijat ovat kaiken aikaan liikkeessä, milteipä ilmassa. Erityisen hieno kiteytymä Apospasmatan liikkeestä on naisen (Jenni-Elina Lehto) lyhyenkö soolo ensimmäisen osan joukkokohtausten välissä. Tiitisen tanssima sulava liike elää kuin rauhaton tulen liekki tuulessa: liike on pyrkimässä alati johonkin, etsien suuntaa, johtamatta erityisesti mihinkään.
Apospasmata on arkaainen, ritualistinen ja monumentaalinen. Se on sopivalla tavalla oopperamainen, käyttää ”suuren näyttämön” teosolemusta. Siinä on viittauksia useampaan suuntaan, mm. taidehistoriaan ja sci-fi-sarjakuvaan, teos lainailee myös elokuvamaista kerrontaa.
Jos suomalaisen nykytanssin ominaislaatuna pidetään kokonaistaideteoskäsitystä ja ”modernistista”, sisäänpäin viittaavaa olemusta, on tämä kreikkalaisen koreografin tanssiteos suomalainen. Teoksen olemus on kokonainen, sen läsnä olemisen tasoja ei rikota tai hajoteta.
Teoksen käsittelytapa erottaa sen kuitenkin suomalaisesta tanssista. Koreografi käyttää paksuja monumentaalisia ääriviivoja ja arkaaista pelkistämistä. Jylhyyttä tukee myös ihmisen käsittely arkkityyppinä, ihmisen esimerkkinä, ei yksilönä. Vaikutelma on ensin uhkaava, jopa pelottava, tanssijoiden astuessa alussa näyttämölle kasvot peitettynä, musta tukka ylävalossa kiiltävästi hulmuten. Sitten kasvottomuus/päättömyys vapautti vieraannuttamisefektin lailla, aivot eivät johtaneet katsomista. Keskityin kollektiiviin.
Kasvojen peittäminen, samettimaisen pehmeä, musta kokotrikoo ja unisex-peruukit rakentavat yksilöistä lauman, joka on yhtä kuin jäsentensä summa. Tämä lauma muodostaa organismin, jossa jokainen palvelee omaa pientä tärkeää rooliaan, jota ilman lauma ei toimisi. Kun kokoasut riisutaan, paljastuu lauman jäsenistä epämuodostuneita vartaloita: koko kompositio hajoaa kuin kubisteilla, jotka kuvasivat kohdettaan useasta näkökulmasta samanaikaisesti. Alastomuus jättää olennot yksin, muista erillisinä, hämmentyneinä: kuva on armoton.
Kolmas osa on hyvin vavahduttava. Valtteri Raekallio ja Jenni-Elina Lehto ovat edellisen kohtaukset uhreja, jotka on paiskattu tyhjyyteen. Nämä paratiisista karkotetut alastomat, avuttomat uhrit hapuilevat ikuisen kadotuksen pimeydessä – toisiaan?, elämäänsä? yhteyttä?, rauhaa?
Duetto on todella koskettava ja Raekallio ja Lehto tanssivat sen hienosti, butomaisen viipyilevästi ja pehmeästi. Riipaisevinta tässä allegorisessa kuvassa lienee sen totuudellisuus ajastamme. Loppu on silti lohduton: toinen uupuu kesken matkan parinsa käsivarsille, toinen nousee pimeyteen kuin oman käden kautta?
Minusta on äärimmäisen nautittavaa, että koreografi on osannut ja uskaltanut olla barokkimaisen runsas ja rehellisen pateettinen. Viimeistä termiä käytän sen hyvässä merkityksessä, valittuna tyylikeinoja, vailla muita konnotaatioita. Pateettisuutta voisivat olla koko teoksen allegorisuus ja valittu teema sekä jotkin selvät yleismaailmalliset ikonografiset viittaukset. Ne kaikki palvelivat täydellisesti kokonaisuutta.
Monesti tarina antaa vain syyn luoda upeaa liikettä. Ja liikkeestä sekä sen luomasta tunteesta tämän teoksen kohdalla hullaannuin. Tanssiteosta katsellessani nousi selkärangasta mieleeni Kenneth Kvarnströmin tälle ryhmälle tekemät mestariteokset. Yhtymäkohtia voisi löytyä myös Tero Saarisen tanssiteoksiin.