Arvio: Bolla
Bolla on syksyn kuumin lippu
Niin oudolta kuin se tuntuukin, teatterittomuuteen on mukautunut. Laskeskelin, että en ole käynyt teatterissa vuoteen. Helsingin Kaupunginteatterin edellinen esitys sen sijaan oli Humiseva harju puolitoista vuotta sitten.
En ole siis kokenut Helsingin teattereissa pitkään aikaan suuria elämyksiä, ennen koronaakin niukasti. Se johtuu osin varmasti omasta mielenlaadustani, mutta myös tietysti esityksistä. Sitten tuli Bolla.
Kirjailija Pajtim Statovci palkittiin pari vuotta sitten Finlandia-palkinnolla samannimisestä romaanistaan. Bolla kertoo albaanin ja serbin rakkaustarinan sodan runtelemassa Kosovossa. Arsim on naimisissa, yrittäen elättää vaimonsa ja lapsensa, herkkä Miloš opiskelee kirurgiksi.
Miesten välinen rakkaus on riski 1990-luvun lopulla, mitä jatkuva sotatila ei helpota. Arsimin ja Milošin maailma murenee, yhteinen ja henkilökohtainen, samaan aikaan kuin heidän maansa.
Tarina on universaali, mutta ohjaaja Milja Sarkola on ohjannut siitä hyvin intiimin. Lopputuloksena on koskettava näytelmä. Kuten ystäväni etukäteen varoitti, Bolla yksi parhaista näytelmistä, joka Helsingin Kaupunginteatterissa on viime vuosina nähty. Edellisen kerran muistelen olleeni yhtä innoissani Paavo Westerbergin Hinnasta, josta on jo kolme ja puoli vuotta.
Bolla kuvaa rakkauden rehellisesti, pääasiassa Arsimin näkökulmasta. Ratkaisu on onnistunut, koska Arsim on Milošin hahmoa kiinnostavampi. Vaikka jälkimmäinen saa näytelmän loppua kohden enemmän sävyjä, Arsim on kaikessa kompleksisuudessaan mielenkiintoinen. Hahmo on inhimillinen, koska se on niin epätäydellinen ja rujo.
Arsimilla on kaksi puolta, joista toinen ilmenee vain Milošin kanssa. Toinen puoli on synkkä: varjopuoli ilmenee lähinnä vain tilanteissa, kun Miloš ei ole läsnä. Lopulta katsoja oppii kuitenkin tuntemaan Arsimin – hän on kadoksissa, menneisyyteen ripustautunut mies, joka lopulta pistää itsensä kaiken muun edelle. Ehkä.
Sarkola antaa näyttelijöille tilaa näytellä, mikä tuo koko teokseen ilmavuuden tuntua. Samuli Niittymäki ja Mikko Kauppila loistavat Bollan haastavissa ja kiehtovissa päärooleissa, mutta eipä mainiot Otto Rokka tai Ursula Salo jää heidän varjoonsa.
Jouko Klemettilä on Suomen hienoimpia näyttelijöitä, ja on suuri ilo nähdä hänet vakavan draaman parissa. Moni näyttelijä ei pysty samaan: Klemettilä hoitaa tonttinsa jokaisessa roolissa niin hienosti – avauskohtauksessa hänet nähdään tarjoilijana, joka rapsuttaa kahvilan pöydästä likaa, putsaa niitä rätillään ja vaihtaa tuolin paikkaa. Huomio on koko ajan hänessä, mikä kertoo vankasta karismasta.
Esitys olisi tuntunut falskilta, jos katsoja ei olisi uskonut olevansa tapahtumien keskipisteessä. Kansallisteatterin Kaikki äidistäni ei esimerkiksi tuntunut tapahtuvan siellä, missä pitäisi. Bolla tuntui. Se kertoo koko työryhmän onnistumisesta, eikä vähiten Statovcin hienon alkuteoksen ja Tuomas Timosen onnistuneen sovituksen.
Toistaiseksi näyttää siltä, että Bollan kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä. Kannattanee kuitenkin seurata tilannetta, ja yrittää päästä katsomaan esitys, joka on eittämättä syksyn suurimpia teatteritapauksia.