Arvio: Kultalampi
Kultalampi on siitä harvinainen, että se paitsi viihdyttää, myös herättää syviä ajatuksia ja pohdintoja loppuillan keskusteluihin.
Näytelmänä alkunsa saanut Kultalampi tunnetaan ehkä kuitenkin parhaiten vuoden 1981 elokuvasta, jossa oli nimekäs näyttelijäkaarti. Pääosissa olivat Katharine Hepburn ja Henry Fonda ja heidän tytärtään esitti Jane Fonda. Elokuva keräsi kolme Oscaria, joista kaksi meni pääparille.
Paineita siis riittää, mutta Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämön versio vastaa niihin hienosti. Pääparia Etheliä ja Normania esittävät Heidi Herala ja Juhani Laitala eivät häviä filmikollegoilleen, vaan heidän roolisuorituksensa ja yhteistyönsä on juuri niin luontevaa kuin vuosikymmeniä yhdessä olleella avioparilla on. Ernest Thompsonin käsikirjoittaman (suomennos Arto af Hällström) näytelmän ohjaa kaupunginteatteriin Tuomo Aitta.
Näytelmä on hauska, mutta siinä myös käsitellään suuria teemoja. On luopumista ja muistisairautta, menneisyyden taakkaa, ohikulkenutta rakkautta ja vanhemman ja lapsen vaikeaa suhdetta. Iäkkäät Ethel (Herala) ja Norman Thayer (Laitala) tulevat jo 48:tta kertaa viettämään kesää huvilalleen Kultalammelle, paikkaan joka on heille niin rakas, mutta joka alkaa hiljentyä kun tytär ei enää käy siellä ja ystäväpiiri nukkuu pois yksi kerrallaan. Surullista kyllä Normanin muisti on heikentynyt niin, että arki alkaa olla vaikeaa.
Tytär Chelsea Thayer (Emilia Sinisalo) ei jaa vanhempiensa rakkautta Kultalammen-huvilaan. Hän on aina kokenut, ettei hänen isänsä Norman rakastanut tai hyväksynyt häntä. Tietty katkeruus on leimannut Chelsean elämää, joka on jossain määrin kulkenut ohi. Nyt elämässä on kuitenkin uudet tuulet: uusi kumppani Bill Ray (Samuli Suonpää) ja tämän poika Billy Ray (Kuura Rossi ja Vertti Uusitalo vuorottelevat).
Ethel ehtii jo tuskastua aloitekyvyttömään Normaniin, mutta mies herää uuteen eloon, kun Billy Ray tulee viettämään kesää heidän kanssaan. Onko kyseessä viimeinen kesä Kultalammella? Saako Chelsea viimein rauhan isäsuhteessaan ja mikä rooli on posteljooni Charlie Martinilla (Jussi Puhakka), joka on rakastanut Chelseaa melkein koko elämänsä?
Herala kattaa Ethelinä hienosti sen tietyn kyvykkyyden ja määrätietoisuuden mutta toisaalta etenkin lastenlasten esiintuoman hössötyksen, minkä moni tunnistaa omista isoäideistään. Laitalan komedia-ajoitus pääsee puolestaan erinomaisesti esiin Normanin hillittömissä one-linereissa. Sivuosanäyttelijöiden roolit ovat pienehköjä, mutta jokainen kantaa osansa hyvin.
Näytelmä on siitä harvinainen, että se paitsi viihdyttää, myös herättää syviä ajatuksia ja pohdintoja loppuillan keskusteluihin. Monia eri sukupolvia ja kosketuspintoja tarjoava näytelmä sopii hienosti eri ikäluokille, sillä siinä on jokaiselle jotakin.