Arvio: Priscilla, aavikon kuningatar
Tulipa sitten nähtyä Priscillakin, Samuel Harjanteen ohjaajan kultasormellaan sipaisema musikaali.
En ole nähnyt kolmen drag-queenin matkasta Australian aavikoilla suotavaa elokuvaa, joten hikoilin täpötäydessä Helsingin kaupunginteatterin katsomossa kokemusta neitseellisesti.
Musikaali tekee överit joka suhteessa, siinä leivokset ja kakunpalat tanssivat, sydän koostuu koreografiana uudestaan, tekoripset ovat pidempiä ja jäykempiä kuin miesmuistiin ja syke 1980-luvun hittibiisien seurassa kiihtyvää ja letkeää.
Hilpeä videotausta tempoilee ikäkulun keikkabussin matkaa aussijunttien kaupunkirasteilta toiselle.
Vaikka viihdyn, myös ajattelen. Priscilla on myös perin sympaattinen tapa tutustua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Sen kautta tulee huumorin keinoin mietittyä, miten marginaaliin syntynyt ja erityisen elämäntavan valinnut löytää taiteesta väylän toteuttaa itseään. Se kertoo myös perheestä, jossa lapsi on viisain ja osaa sanoittaa totuuden.
Se kertoo myös rakkaudesta, jolle strutsinsulat, tekorinnat ja jymyripset ovat vain rekvisiittaa ja ihmisen syvin on persoona housuihin kurkkimatta.