Ohjaajan sana – Lauri Maijala
Ihminen tarvitsee toista. Ensin se tarvitsee vaatettajan, ruokkijan ja hoivaajan. Väsymättömän ihmisen, joka luopuu omastaan, jotta uusi ihminen tuntisi itsensä turvalliseksi ja olisi valmis tutustumaan muihin ihmisiin ja kohtelemaan heitä vertaisinaan.
Jotta voisi kohdata maailman perheen ulkopuolella, on oltava luottamus maailmaan. Luottamus siihen, että ihminen on lopulta hyvä, että autot pysähtyvät punaisissa valoissa, että opettajan tehtävä on auttaa ja että ihminen voi tehdä toiselle hyviä tekoja puhtaimman altruismin hengessä – ihan tuosta vaan.
Luottamus ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen tekee hyviä ihmisiä. Tämä vaatii sen toisen ihmisen, joka on valmis tekoihin toisen ihmisen puolesta. Sen, joka sanoo kaikki on hyvin, sinä riität, arpesi ovat kauniita ja kaikki järjestyy kyllä, vaikka sydämessä riehuisikin ainainen myrsky ja päässä humisisi tiheä usva.
Onnellinen se, joka sanoo ”minä rakastan sinua”. Onnellinen se joka kuulee ”minä rakastan sinua”. Tämän lauseen sanominen ja vastaanottaminen on etuoikeus, jonka ymmärtää vasta kun sitä ei enää ole, tai kun sen ensi kertaa oivaltaa.
Tämä esitys kertoo minulle kahdesta tätä perusturvaa vaille jääneestä ihmisestä, jotka rakastuvat toisiinsa kylmässä maisemassa, jossa ei rakkaudelle ole ollut sijaa. Kaksi ihmisenpuolikasta törmäävät toisiinsa ja liimautuvat yhteen. He saavat kuin saavatkin lapsuutensa ja nuoruutensa – leikki ja intohimo on koko maailma.
Cathy on Heathcliff ja Heathcliff on Cathy – ja niin on hyvä.
Sitten käärme luikertelee paratiisiin. Yhteiskuntamme ja historiamme meihin sisäänrakentamat pelot, häpeät ja unelmat (monesti) keskiluokkaisesta, järkevästä ja aikuisesta elämästä nostavat päätään.
Tältä luonnonvoimalta ei ole turvassa edes ne, jotka eivät kerran voineet kuvitellakaan toista todellisuutta. Leikki loppuu ja meistä tulee aikuisia – niin Cathysta ja Heathcliffistä, kuin meistä kaikista. Teemme valintoja, joita on soveliasta tehdä, jotka saavat meidät vähättelemään nuoruuttamme – pahimmillaan kiellämme entisen itsemme olleen olemassakaan. Sullomme menneisyyden arkkuun ja toivomme hyppäävämme oikeaan junaan matkalla kohti elämän epämääräistä päätepistettä.
Näitä elämän loppusuunnan määrittäviä valintoja joudumme monesti tekemään hetkinä, jolloin emme ajattele kirkkaasti, sillä harvoin jos koskaan me määräämme ajankodan – elämä määrää ne meille. Toki onni ja tyyneys on mahdollista saavuttaa – keskiluokkainenkin.
Jos teemme valintamme ja hyväksymme ne jokaista pienintäkin luutamme myöten, elämme todennäköisesti tasapainoisen elämän. Joidenkin on suorastaan vapauduttava menneisyydestä ollakseen onnellinen.
Mutta varjelkoot sitä, joka itsensä kolmesti kieltää. Ihminen, joka on tapetoinut todellisen minänsä, historiansa ja intohimonsa ruusutapetin ja seinän väliin, kohtaa menneisyytensä ennemmin tai myöhemmin. Ja kun tuo kahlittu mennyt kerran vapautuu, tulee se ovelle kummittelemaan.
Ja kun se tulee – se tulee karmit kaulassa. Varsinkin, jos kyseessä on ihmiset kuten Cathy ja Heathcliff, nuo toisistaan eksyneet jin ja jang, valo ja varjo – elämä ja kuolema.
Meilahdessa 19.2.2020
Lauri Maijala, ohjaaja