Nuorten näyttelijöiden villiä ja raakaa energiaa
Vuosi 1935, Los Angeles. Toisensa vastikään tavanneet Robert ja Gloria päättävät ottaa osaa kilpailuun, jossa osallistujat tanssivat niin pitkään kuin jaksavat ja viimeisimpänä pystyssä oleva pari voittaa. Elokuvaurasta unelmoivat nuoret toivovat herättävänsä kilpailussa alan kykyjenetsijöiden huomion – ja tietenkin voittavansa rahaa.
”Kyse on äärimmäisestä, julmasta kestävyyskilpailusta. Ihmiset, jotka haluavat vain saada ruokaa ja katon pään päällensä, ovat mahdottoman tehtävän edessä taistellessaan rahapalkinnosta”, ohjaaja Heidi Räsänen sanoo.
Maratontansseissa kuvatut kilpailut olivat suosittuja 1930-luvulla Yhdysvalloissa. Maata kuritti lama ja useimpien elämä oli köyhää ja kurjaa. Kilpailijat olivat valmiita tanssimaan päivä- ja viikkokaupalla, vaikka mahdollisuus voittaa oli olematon.
Maratontanssit perustuu Horace McCoyn vuonna 1935 julkaistuun romaaniin Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don’t They?).
MARATONTANSSIT testasivat osallistujien henkisiä ja fyysisiä rajoja mutta myös viihdyttivät katsojia. ”Hyvin nopeasti nousee mielikuva tosi-tv-kilpailusta, Nälkäpelistä tai antiikin gladiaattoreista”, Räsänen sanoo.
”Jotkut asiat säilyvät muuttumattomina. Pelin hengessä, siinä että ihmisiä väsytetään ja valitaan jatkoon, heijastuu nykyäänkin aika moni yksilöiden käyttämiseen liittyvä yhteiskunnan rakenne.”
Maratontanssien teemoissa nousee esiin unelmointi, toivottomuus ja selviytymisvietit. Räsänen kertoo esitystä tehdessään miettineensä paljon minuuden särkymistä ja arvottomuuden tunnetta.
”Mitä tapahtuu ihmiselle ja hänen psyykelleen, kun hän joutuu sellaiseen rasitukseen? Mitä pitää tapahtua, että ihminen ajetaan siihen pisteeseen, että hän toivoo kuolemaa?”
Vaikka näytelmän todellisuus on raadollinen, on Räsäselle tärkeää myös toiveikkuuden vaaliminen.
”Kaikki me tiedämme, että maailma on karu ja paha. Sellaista ei tarvitse julistaa. Se, mikä meissä herättää myötätuntoa ja samastumista, on syy miksi tulemme katsomaan esityksiäkin”, hän sanoo.
Räsänen kertoo tragikoomisen otteen olevan tyypillinen hänen ohjauksissaan. ”Tummavireisyys ja leikkisyys on tässäkin esityksessä läsnä.”
Osa näyttämön leikkiä on se, että päähenkilöparia Robertia ja Gloriaa esittää vuorotellen kaikki 12 näyttelijää.
KESTÄVYYSSUORITUKSESTA kertovassa draamaesityksessä liike on luonnollisesti suuressa osassa.
”Kun näyttämöin keinoin esitetään sitä, että ihmiset tanssivat viikkokaupalla valtavan uupumuksen vallassa, ei riitä että näyttämöllä juostaan ympyrää ja sen takia väsytään yhä enemmän. Se on mielekäs haaste, miten realismia kohotetaan”, Räsänen kertoo.
Fyysiset esitykset ottavat myös näyttelijöiden voimille. ”Tässä laitetaan tarkoituksella kaikki likoon, mutta näiltä näyttelijöiltä sitä voikin odottaa”, Räsänen sanoo.
Hänestä ohjaajana on herkullista, miten esitys voi kanavoida nuorten esiintyjien puhdasta, villiä ja raakaa energiaa.
”Se nälkäisyys ja voima, mitä Maratontanssit vaatii, tuntuu olevan heissä hipaisemalla valmiustilassa. Katsomaan kannattaa tulla klassikon sovittamisen ja nuorten näyttelijöiden vuoksi.”
Teksti Ida Henritius.