Arvio: Diivat
TEATTERINJOHTAJAT NAURATTAVAT NAISTEN VAATTEISSA
Kuvitelkaa Esko Roine ja Asko Sarkola naisten vaatteisiin, muistelkaa
elokuvaa Piukat paikat ja lisätkää joukkoon hiukan sitaatteja Shakespearen
näytelmistä. Nyt teillä on aika hyvä mielikuva Diivoista. Joko alkaa
naurattaa?
Rahan ja rakkauden tavoittelusta kertova tarina käynnistyy kahden
brittinäyttelijän huomatessa Amerikan-kiertueellaan, että juuri kuolleen
rikkaan naisen perillisiä etsitään. He päättävät tietysti lähteä
tavoittelemaan jättiperintöä. Matkassa on kuitenkin pieniä ongelmia. Kuten
se, että perijät ovatkin naispuolisia. Ja se, että nainen ei olekaan
kuollut. Ja että naisena esiintyvä miesnäyttelijä sattuu rakastumaan
hemaisevaan serkkuun, joka taas on menossa naimisiin perintöä havittelevan
papin kanssa.
Tuollaisesta tilanteesta ei kerta kaikkiaan voi selvitä ilman sekaannuksia
ja kummallisia tilanteita. Eikä katsoja voi selvitä nauramatta.
Ei naiseksi pukeutuminen ole aivan tuoreimpia keinoja
teatterihauskuuttamisen historiassa, mutta tässä tapauksessa se toimii, niin
taitavasti tilanteet on rakennettu. Kuten odottaa sopiikin,
teatterinjohtajat Esko Roine ja Asko Sarkola ovat naisina vastustamattomia.
Heillä on niin paljon karismaa ja kokemusta, että muodonmuutoksesta tulee
uskottava ulkoisesta epänaisellisuudesta huolimatta.
Papin roolissa Santeri Kinnunen on mainiossa vedossa koomikkona ja Satu
Silvo on juuri niin ihastuttava serkku kuin pitääkin. Ja visuaalisestikin
kaikki on kunnossa. Lavastuksen näyttävin yksityiskohta on näyttämölle
vierivä juna.
Diivat on taattua viihdettä, joka ei kuitenkaan juutu ilmeisimpiin
farssikeinoihin. Diivojen teksti toimii niin hyvin, että näyttämöllä voisi
olla jopa vähemmänkin yrittämistä. Eiköhän tätä näytelmää esitetä pian
muuallakin.