Arvio: Diivat
VALEPUKUJEN JA SUKUPUOLISTEN VÄÄRINKÄSITYSTEN KOMIIKKAA
Kaupunginteatterin Diivat-farssi laskee tehonsa taitavien näyttelijöiden nopeisiin roolivaihdoksiin
Helsingin Kaupunginteatterin vuotuisfarssiksi on valittu uusi Amerikan hitti, Ken Ludwigin Diivat (Leading Ladies). Näytelmä tarjoaakin loistavat naisroolit ”johtajat lavalla” -parivaljakolle Asko Sarkolalle ja Esko Roineelle.
Kun tarinan lähtökohtana on vielä kahden periferiaa koluavan, kiertueilleen nuupahtaneen Shakespeare-näyttelijän puhalluskeikka, saadaan näyttämölle revitettyä naurua teatterin armottomilta takapihoilta. Teatterisitaatit William Shakespearen Hamletista ja Loppiaisaatosta kulkevat farssihölmöilyn rinnakkaisteemoina niin, että ollaanhan tässä näyttämötaiteen juurilla! Vai mitä?
Teatterina kahdentuva diivuus ja suosittujen näyttelijöiden karisma lienee nostanut Ludwigin näytelmän suosiota kaikkialla, missä se on esitetty.
Helsinki ei joudu siinä suhteessa häpeään, sillä Kaupunginteatterilla on heittää näyttämölle täkäläisiä ”diivoja”, johtajien lisäksi nykyään harvemmin näyttämöllä nähty Satu Silvo tai Santeri Kinnunen ja vitaalia isoäitiä tulkitseva Marjatta Raita.
Farssi ei ole mikään suuri hengennostatus, mutta lajissaan nokkela ja varsinkin toisella puoliajalla jopa säkenöivän nopea väärien sisääntulojen pyöritys.
Juoniainekset ovat höyhenenkeveitä ja perustuvat sukupuolisiin väärinkäsityksiin. Naurut polkaistaan näyttelijöiden lehtiuutisesta keksimän erikoislaatuisen ansiokeikan nimiin. Komiikka kiinnittyy miljoonaperijättärien miehiseen charmiin ja rakkaussekoiluihin.
Hauskutusta lisää, ettei perintöä jättävä teräsmummeli suostukaan kuolemaan. Palkkioksi saadaan silti happy end. Näyttelijäkin on ansainnut kodin, naapurit ja vaimon.
Mutta eipä uutta auringon alla. Esimerkiksi Billy Wilderin Piukat paikat tai Brandon Thomasin klassikko Charleyn täti käyvät farssin paremmista esikuvista, jäljet johtavat myös Ludwigin menestysnäytelmään Shakespeare in Hollywood.
Lavastuksen perinteiset näyttämökuvat Pennsylvanian illoissa suhisevista palmuista ja kuutamoista vievät alkuperäisille tapahtumapaikoille. Kompastelua helpottavien operettiportaiden katveissa kääräistään mekot kainaloon ja hoiputaan korkokengissä.
Lennossa miehistä naisiksi tai päinvastoin vaihtuvat tuplaroolit tarjoavat Askolle ja Eskolle yltäkylläistä tekemistä, johon suloa tuo Satu Silvon sädehtivä lumoajatar, näyttelijöitä palvova serkkutyttö Meg.
Neil Hardwick on ohjannut koko keitoksen harmittomasti sujuvaksi teatteriksi, jossa nauruja kirvoittavat valepuvut ja väärät suudelmat.
Alkupuolisko hyytyy kukkimaan kaksimielisyyksien makkara-muna-linjalla. Jälkimmäinen osa nostaa tempoa kaivatusti.
Erityisesti Sarkolan kumimaisen miimisesti tulkitsema ingénue-rooli potentiaalisena perijättärenä näyttää, minkä drag-kuningattaren olemmekaan teatterinjohtajassa menettäneet. Roineen Maxine on astetta miehisempi tantta, mutta peruukin vaihdoissaan ilmiömäisen nopea.
Kinnusen nilkkipastori, Pekka Strangin kömpelyskosija Butch, Eero Saarisen tohtori ja Vappu Nalbantoglun näpsäkästi itsetietoinen naapurintyttö viimeistelevät henkilögallerian, joka lepattaa keveästi juonen vaatimiin ilmansuuntiin.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että myös Tukholman Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä liikutaan Shakespeare-näyttelijöiden lopun ajan tunnelmissa. Ronald Harwoodin Pukijan pitkä ja pitkästyttäväkin tulkinta on teatterin ehdoton kassamagneetti.
Teatterin genre vain on hyvin toinen. Suuren näyttelijän jo historiaan siirtynyt kulta-aika katkeaa lopullisesti Lontoon pommituksiin vuonna 1944.
En ole varma, onko Helsingissäkään pakko siivittää kassavirtoja musikaalin ja farssin linjoilla. Olkoon sitten niin, jos se on ainoa keino tehdä mahdolliseksi Pasilassa esitettävän Ari-Pekka Lahden sydäntä raapaisevan ja vaikuttavan Sydänmaan kantaesitys.
Ei ole helppoa olla Shakespeare-näyttelijä!
Heidän rapautuneella karismallaan olisi Diivojen alussa voinutkin herkutella lisäämällä kuraa. Nyt junan ikkunoista elämäänsä mittaava, nälkiintynyt parivaljakko oli kovin stailattu.
Halpahallien glamourin rinnalle olisi voinut tuoda ripauksen näyttelijän raadollista arkea, jota kantaa Ludwigin ohje: Opettele teksti, äläkä törmäile kulisseihin. Sitähän tämäkin farssi vahvistaa.