Arvio: Diivat
FARSSIA TAKUUTYÖNÄ
Otetaan iso pata, heitetään sinne kaksi kuusikymppistä komedian taitajaa eli Asko Sarkola ja Esko Roine, ohjaaja Neil Hardwick, päälle nippu päteviä sivuroolintekijöitä ja sopan perusmausteeksi drag-komiikkaa Piukat paikat -hengessä niin täysi farssihan siitä tulee.
Niin oli tarkoitus tullakin eli siinä mielessä Helsingin Kaupunginteatterin kohta koittavan pikkujoulukauden varma täky Diivat on täsmätavaraa. Sen tehtävä on sataprosenttisesti viihdyttää ja naurattaa, ja suorituksesta voi sanoa, että se pääosin onnistuu. Ensimmäisen näytöksen virittelyvaihe on tosin paikoin hidas ja rautakangesta taivutteleva, ohjaaja Neil Hardwick olisi voinut pistää hieman lisää forssia farssiin, jos kirjailija Ken Ludwig on tosiaan jäänyt noin paljon junnaamaan.
Vaan kun vauhtiin päästään, niin sitten mennään ja tuscaloosalaisen kiusallaan kituuttavan leskirouva Florence Sniderin perinnöstä käydään aimo ottelu, jossa pelivälinenä ovat valheet ja viettelykset, petoskauppa ja sinisilmäisyys.
Niin paljon on aihetta nauruun
Farssien juonta ei yleensäkään kannata ruveta paljon selittelemään, niin sotkuisia vyyhtiä ne aina ovat, vaikka ihme kyllä aukeavat ihmeen kaupalla lopussa yhteiseen auvoon, jossa näppinsä polttaneetkin tyytyvät kohtaloonsa tyynesti.
Peruspilarit ovat Diivoissa tasan kohdallaan tässä mielessä.
Sen verran nyt voi valottaa, että primus motoreina häärää kaksi Shakespearen klassikkokohtauksia jankkaavaa brittinäyttelijää, jotka väsähtäneellä jenkkikiertueella saavat eteensä tilaisuuden, jotta ei voi olla hyödyntämättä.
Ikälopun kartanonomistajatteren perintö odottaa kahta kateissa olevaa sukulaista, jotka pahaksi onneksi ovat nimeltään Maxine ja Stephanie, siis eivät Max ja Steve, kuten näyttelijäherrat ensin ymmärtävät. Mutta ammattitaidolle onkin sitten käyttöä, kun sankarimme pynttäytyvät naisten vetimiin ja lähtevät saliinjaolle. Siellä on toki muitakin, kuten Tuscaloosan pikkukaupungin ahne ja umpiketku pastori Wooley, poikansa lemmensuhteiden kautta osingoille hamuava tohtori Myers alias tohtori Kuolema.
Näissä asetelmissa mennään, ovissa juostaan, väärinkäsityksiä aiheutetaan, mutkistetaan ja oiotaan minkä keritään ja tietysti naisiksi pukeutuneet miehet ihastuvat päätä pahkaa kauniisiin nuoriin naisiin. (Sari Salmelan puvuissa on muuten jo itsessään hupaisia virityksiä.) Näin se menee ja saahan siitä naurun aihetta puserrettua irti, joskus tosin konkreettisesti puristamalla.
Osaavat tyypintekijät
Farssi on tyypittelyn ja ajoituksen teatteria ja siinä tämä Hardwickin poppoo on osaavimmillaan. Esko Roine ja Asko Sarkola ovat tätä lajia harrastaneet niin paljon, että heiltä tällaiset genderblender-roolitkin irtoavat suoraan selkäytimestä. Sarkola valtti Jackinä/Stephaniena on hallittu miimisyys, Roine Leona/Maxinena taas on nasakoiden repliikkien pudottelussa parhaimmillaan.
Pääparin irrottelua tukevat vallattomimmin Santeri Kinnunen kierona pappismiehenä, jo hänen matelijamainen liikkeensä kielii kataluudesta. Vappu Nalbantoglu on ihastuttava hepsankeikka Audrey, joka leijailee unelmien siivin pikkukaupungin rajallisuudessa.
Kaikki tarvittava on siis kohdallaan Diivoissa, mutta voi sanoa, että ei siinä sitten mitään ekstraakaan ole, joka nostaisi sen jotenkin erottuvaksi lajityypin muiden edustajien joukosta. Ehkä sitä on haettukin, annettaan helposti sulavaa viihdettä kaipaaville takuuvarma hekotushetki kaamoksen keskelle.