Arvio: Sateenkaaren taa
JUDY GARLAND HURMAA TAAS
Valkokankaiden ikoni Judy Garland syttyy elämään, kun Susanna Haavisto
riipaisee ikonilta sädekehän Studio Pasilan lavalla.
Peter Quilterin näytelmä Sateenkaaren taa kertoo Judy Garlandin viimeisestä
kiertueesta. Jo lapsitähtenä Judy tungettiin täyteen pillereitä, että hän
jaksaisi kohtuuttomat elokuva-alan työpäivät. Nyt Judy on keski-ikäinen
addikti, jota kukaan ei ota töihin. Tarina on traaginen, vaikka yleisö vielä
kyselemättä rakastaakin ikoniaan.
Mikä nainen, täytyy huudahtaa, kun Haavisto puetaan keskellä lavaa
alusvaatteissaan värisevästä addiktista lavojen diivaksi. Muutoksessa on
koko esityksen taika: Judyn hetkestä toiseen vaihtelevat heikkous ja
vahvuus. Hyvänä päivänä hän loistaa eläytyvin lauluin ja huonona päivänä
sortuu lavalle.
Satu Rasilan ohjauksessa hahmottuvat hämmästyttävän heikosti näytelmän
miehet – Petja Lähteen aviomies ja Santeri Kinnusen homo pianisti.
Loppupuolen heikkouden hetkissä on silti herkkyyttä, kun Kinnunen ja
Haavisto tulkitsevat omalaatuista rakkaustarinaa.
Santeri Kinnunen eläytyy myös hauskasti näytellessään pianonsoittoa, joka
itse asiassa kaikaa lavan yltä. Varsinainen pianisti Tuomas Kesälä sekä
suvereeni basisti Juha Tikka on sijoitettu Judyn nimeä kantavan
valomainoksen väliin.
Judyn elämän miehistä huolimatta lavastuksessa on mustavalkoelokuvien taikaa
ja niin on uskomattomassa Judyssakin.