Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: ”Suurenmoista!”

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 26.10.2006

Havukainen laulaa –

saa nauraa!

Kaikki me rakastamme tarinoita, ja eritoten mieltämme kiehtovat sellaiset tarinat, jotka pohjaavat todelliseen elämään, jotka ovat tapahtuneet oikeasti jollekulle. Amerikkalaislaulajatar Florence Foster Jenkinsin vaiheet ovat innostaneet kirjailijoita jo aiemminkin, mutta Peter Quilterin näyttämöteos Glorious! on todella jotakin suurenmoista, niin kuin nimisuomennoskin lupaa.

Jos vakavissaan tehtyjä levytyksiä pidetään hysteerisen hauskoina, niin kuin Quilter oman aikamme kuuloetäisyydeltä pitää – eikä ollut vikaa laulajattaren aikalaistenkaan musikaalisuudessa – niin eikö vain se olekin mainio lähtökohta yrittää selvittää, mistä oikein oli kysymys.

Usein lausutaan vähätellen, että joku ihminen on pelkkä kupla. Hänen maineensa on silloin paljon isompi kuin mitä ovat hänen saavutuksensa ja pätevyytensä. Näin katsoen tämä Florence todella oli kupla, mutta voi, miten ihastuttava sellainen. Toteutti härkäpäisesti unelmansa, kouluttautui, levytti, piti konsertteja varsin varttuneella iällä eli silloin kun se oli hänelle taloudellisesti mahdollista. Eihän hänen menestyksensä – joka todella oli käsittämättömän suuri – oikeasti ollut keneltäkään pois. Kaikki pitivät hänestä; ”kylähulluistahan” on tykätty maailman sivu. Rohkeus ja epäsovinnaisuus olivat Florencen kohdalla valttia, eikä se asiaa ainakaan pahentanut, että hän oli kaiken kaikkiaan puuhakas nainen ja myös varsin avokätinen hyväntekijä.

Kuka voisi myöskään olla pitämättä Riitta Havukaisen tulkinnasta tässä pääroolissa. Hassuus ja energisyys sopivat Havukaisen taiteilijakuvaan, hän on komedienne ja sitä paitsi laulaa hyvin. – Tosin nyt on täytynyt ennen muuta keskittyä hiottuun lipsumiseen. Muusikko Lasse Hirven ja laulajattaren yhteistyö toimii hykerryttävästi. Aarioitten annetaan mennä sivuteille sumeilematta. Havukainen onnistuu myös mimiikassaan. Nautinnollisesti hän hypähtelee ja pyörähtelee Sari Salmelan loihtimissa kaamean ihastuttavissa asuissa. Pukujen riemullinen fantasia ja rimsramssujen ylenpalttisuus näyttämöllä istuvat uskottavasti Jyrki Sepän uljaan suurelliseen lavastukseen.

Florencen mainio lähiyhteisö – hänen säestäjänsä (Jouko Klemettilä), miesystävänsä (Pertti Koivula) ja ystävättärensä (Eija Vilpas) – muodostaa hovin, jonka lojaaliutta ei sovi epäillä. Kiintymyksessä on aitoustakuu, vaikkakin jokainen näistä kolmesta myös hyötyy kyseisestä ystävyydestä. Rahasta ei ole puutetta. Niinpä pianisti loiventaa kykynsä mukaan työnantajansa lahjattomuustöyssyjä, kumppani pysyttelee hyvällä tuulella viskin voimin ja ystävätär kaunistaa konserttisaleja käden taidoillaan. Neil Hardwickin ohjaus on napakka, roolit ovat vahvasti komiikkaa ruokkivia, ja tulkitsijat lataavat niihin lystisti persoonaa.

Heidi Herala kokki Mariana on yhtä sähäkkä kuin meksikolainen mauste, kun taas Eeva-Liisa Haimelinin epäkiitollisena tehtävänä on suorasanaisen kriitikon rooli. Vastavoiman ilmaantuminen lavalle on kerronnan nousukohta, ja tämä episodi – päin naamaa haukkuminen – olisi voinut olla terävämpi ja satuttavampi. Nyt se kuulosti pelkältä ”pahan haltijattaren” uholta ja kilpistyi vahvaan tukiryhmään.

Tärkeintä kuitenkin lienee se oivallus, että ihmisen rakastettavuus on joskus kiinni ihan muusta kuin yleisestä hyväksyttävyydestä. Sen tämä näyttämöteos hyvinkin todistaa.

Ja ihan mahdottomasti nauratti