Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Armfelt – sotilas ja kavaljeeri

Outi Lahtinen – Turun Sanomat – 26.2.2001

Pohjolan pojat ja kuohuva Eurooppa


Frej Lindqvistin näytelmän Armfelt – aikansa lapsi aiheena on suomalaisen Kustaa Mauri Armfeltin elämä ja seikkailut Ruotsin ja Venäjän hoveissa sekä ”valistuneen yksinvaltiuden”, vallankumouksen ja vastavallankumouksen Euroopassa. Santeri Kinnusen näyttelemän nimiroolin lisäksi esityksessä onkin kokonainen liuta merkittäviä ja keskeisiä roolitöitä.
   Esitys on ennen kaikkea teatterileikki monessa kerroksessa. Euroopan ylhäiset ovat hulluna teatteriin, oopperaan ja balettiin, hoveissa laaditaan omia esityksiä ja seurataan innolla, kuka runoilijoista tai säveltäjistä on kulloinkin muodissa. Onko se Goethe vai Racine, Gluck, Mozart vaiko italialaiset.
   Tässä mielessä Helsingin kaupunginteatterin esitys asettuu hauskasti Ryhmäteatterin Amadeuksen rinnalle – sama aikakausi, joka Ryhmiksessä toteutetaan pienen teatterin keinoin peruukit kenossa, esiintyy Kaupunginteatterissa koko suuren koneiston mahdollistamassa loistossa, mutta pienen näyttämön inhimillisen mittakaavan mukaisesti.
   Barokki ja rokokoo kukkivat yltäkylläisesti Sari Salmelan suunnittelemissa puvuissa, peruukeissa ja maskeissa, samoin kuin Ole Diklandin lavastuksessakin, joka perustaa hoviteatteri-idealle, punaiselle sametille ja kultakoristeille. Italian matkoilla seinistä nousee esiin marmori. Näyttämöä kiertävällä parvella on pysyvä sijansa esityksen kapellimestarina upean sävellys ja sovitustyön tehneellä Carita Holmströmillä sekä hänen hoviorkesterillaan.

Näytelmässä
ongelmia

   Hovien teatterileikkien välissä näyttäytyvät Euroopan valtiolliset tapahtumat yhtälailla teatraalisena toimintana – mitkä aatteet kulloinkin ovat muodissa, pyritäänkö kohti demokratiaa vai tyranniaa, kenen tähti on nousussa ja kenen laskussa.
   Ohjaaja Lindqvist ei kuitenkaan ole suhtautunut riittävällä kriittisyydellä kirjailija Lindqvistin näytelmän ongelmiin, joita on aika runsaasti, ja siksi esitys tahtoo pistää katsojan pään pyörälle muutenkin kuin pelkästään positiivisessa mielessä.
   Lindqvist on luottanut liikaa joihinkin perusideoihinsa, ja toisto aiheuttaa inflaatiota. Balettia on liikaa, samoin useammassa intiimissä dialogissa toistuvaa Armfeltin ja Kustaa III:n läheisyyden ja merkityksellisyyden tunnustusta. Suuri osa muusta dialogista on kömpelöä tilanne- ja tapahtumaselostusta katsojalle ilman, että dialogia käyvien henkilöiden kesken tapahtuu varsinaisesti mitään.
   Näistä dialogeista huolimatta varsinkin esityksen alussa saa todenteolla kaivella mielestään historian perustietoja päästäkseen kärryille siitä, kuka, mitä, missä, kenen kanssa ja miksi.

Näyttelijäntyö
valloittaa

   Ongelmistaan huolimatta esitys valloittaa. Näytelmä kohoaa parhaimmilleen lähestyessään loppuaan, kun se vie teatterileikkinsä pisimmälleen – keskusteluttaa eläviä ja kuolleita ja herkuttelee historiallisella ironialla. Näyttämölle ilmestyy myös taidokkaita näköiskuvia, kuten hetkessä olennaisen esiin piirtävät Juha Jokelan Aleksanteri I ja erityisesti Eppu Salmisen mieletön Napoleon Bonaparte.
   Santeri Kinnunen on Armfeltinä se kaunis mies, johon hullaantuvat sekä naiset että miehet, mutta joka myös on oman aikansa virran vietävänä vailla omaa visiota, kiinnittäneenä lojaalisuutensa kuninkaaseensa ja sen myötä monarkiaan. Häntä houkuttelevat joukkoihinsa yhdet ja toiset, mutta yllättävää kyllä, hetkeen reagoiva Armfelt pysyy uskollisena ensimmäiselle lupaukselleen ja sen myötä kuningas Kustaa III:lle.
   Oskari Katajisto on aivan parhaimmillaan Kustaa III:na. Näytellessään teeskentelyn ja roolien verhoihin itsensä käärinyttä kuningasta hän saa esiin enemmän aitoutta kuin koskaan ””rehellisen miehen” rooleissa. Kustaa III on uskomattoman mielenkiintoinen kertymä transvestismin, esittämisen ja roolien kerrostumaa. Kinnusen ja Katajiston yhteispeli sujuu todella nautittavasti, eikä sorru helppoihin selityksiin tai rajauksiin.
   Kristiina Elstelä on ihana Venäjän keisarinnana, entinen saksalainen porvaristyttö asemassa, jossa ei tarvitse hiukkaakaan välittää siitä, mikä on sopivaa tai mitä muuta ajattelevat, vaan voi täysin rinnoin keskittyä tekemään sitä mikä itseä huvittaa ja vaatia siitä vielä aplodit. Reidar Palmgrenin ”pikku-varis”, kruununperillinen Kustaa IV Aadolf on aivan totaalinen roolityö.
   Todella hyvää työtä tekevät myös kaikki muut näyttelijät ja tanssijat osaltaan, Matti Rasila ryhdikkäänä, parhaana tanssijana eli ammattisotilaana Sprengtportenina, Ursula Salo ja Nora Schüller Armefeltin elämän naisina, Kari Mattila vallankumouksellisena Reuterholmina, vain muutamia heistä mainitakseni.

 Frej Lindqvist: Armfelt – aikansa lapsi, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Frej Lindqvist, koreografia Aku Ahjolinna, kapellimestari Carita Holmström, lavastus Ole Dikland, puvut Sari Salmela. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 22.2.2001.