Arvio: Armfelt – sotilas ja kavaljeeri
Kun tanssi saa sanat – ja käy valtapolitiikkaa
Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö tarjoaa palasen Suomen historiaa ajalta, jolloin maa oli tiukasti Ruotsin ja Venäjän valtapolitiikan välissä. Frej Lindqvistin näytelmä raottaa historian verhoa aikansa lapsen, hovien jumaloiman upseeri Armfeltin kautta. Tämä toimii ikään kuin nappulana hovien suurella pelilaudalla. Kovinkaan paljon näytelmä ei tarjoa tietoa Armfeltin todellisista teoista, mutta suurvaltojen pyrkimyksistä kylläkin.
Mielenkiintoisinta koko näytelmässä on se miten tanssiaskeleet saavat sanat. Varpaan kosketuksella parkettiin voidaan kaataa kokonainen armeija. Tanssille on siis annettu viittauksenomainen merkitys juonittelujen, neuvottelujen ja kokonaisten sotien käyntinä. Aku Ahjolinnan koreografia on hauskaa ja helposti luettavaa, vaikkei baletin ja tanssin aakkosista paljoakaan ymmärtäisi.Armfelt vaeltaa näytelmässä nuoruuden ajasta aina kuolemaansa asti. Niinpä katsojalle tarjoillaan melkoinen annos koulukirjoistakin tuttua Euroopan historiaa. Valtiomahteja edustavat keisarit Kustaa III, Katariina Suuri, Kustaa IV Adolf sekä itse Napoleon. Sotilaallista tahtipuikkoa heiluttavat Armfelt, Sprengtporten ja Potemkin.
Tiukassa dialogissa taito mitataan
Santeri Kinnusen Armfelt sykkii kauniina ja traagisenakin hahmona. Kinnusen rytmitaju tulee esiin replikoinnissa, missä liikutaan taukojen ja kiihkeiden ryöpsähdysten maastossa. Liike ja puheilmaisu solmiutuvat näppäräksi leikittelyksi. Vaikkei näytelmä kaikin osin tarjoa pintaa syvempää sanottavaa, saa Kinnunen rooliin elämänmakua.
Oskari Katajiston Kustaa III lienee näyttelijälle herkkurooli. Se antaa mahdollisuuden hyvin moni-ilmeiseen tulkintaan, jota Katajisto oivasti käyttää hyväkseen. Sukupuoltaan etsivä kuningas elää teatterin ja todellisuuden välimaastossa, missä kaikenlainen liioittelu on luvallista. Rooli kukoistaa keimailevana, oikuttelevana ja valtaa käyttävänä itseriittoisuutena. Kinnusen ja Katajiston yhteisissä kohtauksissa on kahden suuren näyttelijän kohtaamisen tuntua. Sanat ja tunteet vellovat, mutta hallittuina ja hyisen tarkkoina.Kristiina Elstelän Katariina Suuri on vasiten hieman höynäksi tehty. Pullean ballerinan kautta toteutuu koominen mitä selkeimmin. Vahvana hallitsijana Katariina pitelee toisaalla hyppysissään monia marionettilankoja. Jyrki Kovaleffin Potemkin on näistä mehukkain.Matti Rasilan Sprengtporten on tarkka työ, jossa tekstin sisältö kohtaa hyvin ilmaisun. Tälle roolihahmolle on rakennettu koko näytelmää kannatteleva jänne Suomen aseman tulkkina. Hymytön rooli vakavoittaa ympäröivää teatterinomaista elämääkin.Sekä Kinnunen, Elstelä, Rasila että Katajisto ovat esimerkillisiä hyvän puheilmaisun tulkkeja. Nopeatempoinen dialogi koituu nimittäin turhan monen kompastuskiveksi tässä näytelmässä. Olisi mukavaa kuulla kaikki näyttämöllä sanottava eikä jäädä arvailemaan lauseiden loppuja.
Harkittu kokonaisuus
Kirjailijan itsensä ohjaama esitys on vahva kokonaisuus, jossa eri taiteenlajit nivoutuvat rikkeettömästi. Hovien pompöösi lavastus muuttuu mutkattomasti Venäjän syrjäseuduksi, minne Armfelt karkotetaan. Pienin näppärin muutoksin vaelletaan myös hovista hoviin.
Tanssin suuri osuus elävöittää kokonaiskuvaa luoden aikakaudelle vaikuttavan ilmeen. Musiikki soi taustalla Carita Holmströmin johdolla. Holmström itse kapellimestarina ja Mademoisellena muuntuu aikojen saatossa myös ulkoisesti. Hänen renessanssi-hattaranutturastaan, sekaisesta pörröstään tai huiviin kiedotusta päästään voidaan lukea ajan henki ja tapahtumien tunnelma.Pitkähkö näytelmä kantaa hyvien pääroolien ja nokkelan toteutuksen ansiosta. Se avaa toisenlaisen kuvan Suomen historian tärkeistä vuosista: virallinen historiankirjoitus väritetään rehevin ja groteskein vedoin.
Frej Lindqvist: Armfelt – aikansa lapsi. Suomennos: Reita Lounavuori. Ohjaus: Frej Lindqvist. Koreografia: Aku Ahjolinna. Kapellimestari: Carita Holmström. Lavastus: Ole Dikland. Puvut: Sari Salmela. Rooleissa mm.: Santeri Kinnunen, Oskari Katajisto, Pekka Laiho, Eeva-Liisa Haimelin, Matti Rasila, Ursula Salo, Nora Schüller, Kristiina Estelä, Jyrki Kovaleff, Reidar Palmgren, Kari Mattila, Jyrki Nousiainen ja Leenamari Unho. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 22.2.2001.