Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Armfelt – sotilas ja kavaljeeri

Soila Lehtonen – Aamulehti – 26.2.2001

Kaksi näyttelijää Euroopan reunalla

Elämä on teatteria. Sotiminen, hallitseminen, rakastaminen, kaikki on teatteria. Paitsi silloin kun kaikki on tanssia. 1700-luvun lopun Eurooppa on suuri teatteri, jossa valtataistelut käydään tanssien. Vallan kahvassa on osattava näytellä.

Niin väittää ruotsalainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja Frej Lindqvist Armfelt-näytelmässään, jossa tanssitaan halki Ruotsi-Suomen viimeisten vuosikymmenten.

Fiktio perustuu faktoille. ”Kuinka moni tietää tänään, kuka G. M. Armfelt oli?”, kysyy ohjaaja käsiohjelmassa. Aika harva, todellakin: käsiohjelmasta olisi pitänyt uhrata yksi korea värikuvasivu kustaviaanisen Ruotsi-Suomen faktoihin.

Lindqvist laukkuuttaa katsojan halki historian, Ruotsin hovijuonien ja sotien. Siinä kyydissä tämä tuntee välillä olevansa kuin kuulusteltavana historianläksyssä, johon opettaja ei ole kunnolla antanut eväitä.

* * *

Kustaa Mauri Armfelt (1757- 1814) oli Suomessa syntynyt, Euroopan kolunnut upseeri ja naistenmies, joka oli milloin ruotsalaisten, milloin venäläisten hallitsijoiden suosiossa tai epäsuosiossa, mutta aina vallan tuntumassa.

Hänen Savon prikaatin vanhasta ystävästään Yrjö Maunu Sprengtportenista tuli paitsi Venäjän vallan alkaessa Suomen kenraalikuvernööri myös entinen ystävä: politiikka erotti.

Kustaa III (1746-1792) oli teatteriharrastuksistaan kuuluisa, uudistusmielinen kuningas. Mutta koska hän pyrki itsevaltiuteen, joskin valistuneeseen, hänet murhattiin naamiaisissa. Hänen poikansa Kustaa IV Aadolf (1778-1837) taas oli lahjaton, erityisesti soturina, joten upseeristo vei kruunun ja Kustaa lähti loppuiäkseen maanpakoon.

Venäjän Katariina II (1729- 1796) oli tomera keisarinna ja perusti akatemioita, soti pitkin maailmaa ja seurusteli Euroopan komeiden miesten kanssa.

* * *

Samat henkilöt nähtiin Kaupunginteatterissa 25 vuotta sitten, Jussi Kylätaskun näytelmässä Ringportin linja. Jouko Turkan ohjaamana se oli kitkerä ja verinen vallankäytön analyysi, jossa kansa kärsi kun herrat jakoivat maita ja ihmisiä. Siitä ei tullut menestystä.

Armfeltissa ei tarvitse katsoa rahvaan kärsimyksiä, ja siitä tuleekin suositumpi: kansana on kuusi tanssijaa, jotka ojentelevat jalkojaan balettitangoilla noudatellen erilaisten vallanpitäjien tai valtaanpyrkijöiden käskyjä.

Armfelt on komedia romanttisin värityksin. Se on lavastajan ja puvustajan luomaa näyttävää epookkia, silmänruokaa. Kaksikerroksinen lavastus on korea, marmoroitu teatteri, milloin Pietarissa, millon Tukholmassa tai jossain Italiassa. Carita Holmström ja puhallinmuusikot tuottavat miellyttävää korvanruokaa.

Komediaosastoa ovat Armfeltin naisseikkailut: hovien lattioilla liukasteleva, sittemmin sujuvasti luisteleva Santeri Kinnunen ei kuitenkaan ole päällekäyvä häntäheikki, vaan vaivautuu aika hauskasti naisten ylenpalttisesta mielenkiinnosta.

Teatterillisesti hilpeitä ovat Kristiina Elstelän pyöreän ja ketterän Katariinan villasukkaiset, sitkeät tanssiharjoitukset: Elstelä on hurmaava ja mainio äksynä keisarinnana, jota eivät miehet pompota, paitsi ehkä komeat miehet.

* * *

Hovihenkilöitä on tyylitelty groteskiin ja farssiinkin. Näytelmä kuitenkin yrittää löytää vakavasti otettavan sanottavansa kahden näyttelijän suhteesta: kuningas opettaa vastahakoista upseeriaan elämän teatteriin. Heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa, elämässä ja kuolemassa, niin että jotkin repliikitkin ovat ajan mittaan yhteisiä.

Oskari Katajiston kuningas on meikattu hupakko, ankeimmillaan kummituseläintä muistuttava pelätti – ja samalla veitsenterävä, ironinen analyytikko. Katajiston roolityön fanaattisuus vetää puoleensa, koska se ei tyydy farssiin, vaan paljastaa myös Kustaan persoonallisuuden haavoittuvuutta ja seksuaali-identiteetin epävarmuutta.

Reidar Palmgrenin Kustaa IV Aadolf on olemukseltaan naurettavan epävarma hallitsijapyrkiläs, jonka kasvava itsevarmuus ei täsmää puuttuvien kykyjen kanssa.

Ursula Salo on kaiken kärsivä, mutta ironisen sitkeä rouva Armfelt, Nora Schüller yhtä peräänantamaton, sensuelli rakastajatar.

Matti Rasilan jäyhä Sprengtporten on uuttera tanssija ja panee myös upseerinsa harjoittelemaan. Koreografi Aku Ahjolinna tanssittaakin koko ensembleä rivakasti.

Armfelt olisi näytelmänä parempi, jos se olisi vähemmän kronikka, monen henkilön ohimarssi, ja antaisi enemmän tilaa päähenkilöidensä draamoille. Lindqvistin dialogi on kuitenkin parhaimmillaan älykästä ja toimii nasevasti varsinkin Katajiston ja Kinnusen roolitöissä.

Eurooppaa on aina oltu jakamassa strategisissä peleissä, joissa Suomella on ollut vain pelivoiton rooli. Pelureista ei koskaan ole ollut pulaa, kertoo Armfeltkin.