Arvio: Täti ja minä
VALKAMA JA KLEMETTILÄ KUOLEMAN PORTEILLA
Täti ja minä on traaginen tarina. Pääosissa ovat loputon yksinäisyys,
ahdistus, kuolema ja ennen kaikkea kuoleman odotus. Mutta kun tragedia on
tarpeeksi musta, se kääntyy komediaksi.
Täti ja minä on virtuoosinäyttelijöiden taidetta. Studio Elsassa meillä on
kaksi virtuoosia. Ritva Valkama lausuu koko esityksen aikana vain muutaman
repliikin, mutta hänen ilmeensä ja eleensä kertovat asioita, joita sanat
eivät edes pystyisi kertomaan.
Jouko Klemettilä on tädin kuolemaa odottava höpöttäjä, jolla kaikesta
päätellen on ollut hirvittävä lapsuus. (”Isä tiesi milloin kuolee, hän
sanoi, nyt minä kuolen, ja ampui itsensä”, ”Äiti puki minut aina tyttöjen
vaatteisiin, hän ei ikinä antanut anteeksi etten ollut tyttö”.)
Klemettilä utelee tädiltä, miten tämä tahtoisi tuhkaansa säilytettävän. Hän
mittailee tädin leveyttä ja pituutta ostaakseen oikeankokoisen arkun, mutta
talvi vaihtuu kevääksi, kevät kesäksi ja syksyksi, mutta ei tule tädin
kuolema.
Täti ja minä -näytelmän käsiohjelma kieltää paljastamasta juonta tuleville
katsojille. Ei paljasteta, joskin hiukan ennalta-arvattava tarina on.
Kerrottakoon kuitenkin, että Valkama on sängyssä makaava vanha rouva. Hän on
enemmän tai vähemmän sairas. Klemettilä on sisarenpoika, joka on tullut
testamenttia kärkkymään.
Sekä vanhan nainen Grace, että keski-ikäinen mies, Kemp, ovat äärettömän
yksinäisiä, elämästä pudonneita ihmisiä, joilla ei ole ketään – paitsi
toisensa, mutta sitäkään he eivät huomaa, ei ainakaan Kemp.
Grace on hiljaa, jotta ei paljastaisi mitään puhumalla, hän paljastaa kyllä
ilmeillään, mutta Kemp on liian täynnä itseään ja puhettaan huomatakseen
mitään. Kemp ei varmaan ole koskaan saanut puhua niin paljon kuin Gracen
sairasvuoteen ääressä. Hän kelaa surkean elämänsä ”kohokohtia” vailla
minkäänlaista sentimentaalisuutta, ulkopuolisesti vain täyttääkseen
hiljaisuuden.
Klemettilän Kemp on aluksi kuin durasel-pupu, mutta vauhti hiipuu. Juuri kun
hän aavistaa rakkauden hipausun, se katoaa…
Pelkistettyä kovan
kaunista teatteria
Täti ja minä -näytelmän kirjoittaja on kanadalainen teatterimies Morris
Panych. Hän on 1980-luvulla tehnyt ajankohdan huomioonottaen epämuodikkaita
yhteiskunnallisia kabareita ja musikaaleja, mutta ne menestyivät.
Luultavasti makaaberin huumorin ansiosta.
Morris Panychin tekstejä on luonnehdittu absurdiksi, mutta esimerkiksi Täti
ja minä ei ole sen absurdimpi kuin ihmisen elämä ylipäätään.
Morris Panych on ohjannut kymmeniä esityksiä ja näytellyt vielä useammassa.
Hän ei ole sanonut ei tv-rooleillekaan. Esimerkiksi Salaisissa kansioissa
hänet on nähty, luultavasti jonkinlaisena kummajaisena.
Täti ja minä on sen verran jännittävä, että haluaisin nähdä enemmänkin
Morris Panychin näytelmiä.
Panych tekee pelkistettyä, kovan kaunista teatteria, jossa huumori on
yönmustaa ja joka vaatii näyttelijöiltä paljon. Eikä näytelmä tarvitse
megalomaanista pituutta. Kaksi tuntia väliaikoineen riittää kertomaan
tarinan ”kuolleille ja niille, jotka eivät ole vielä päässeet niin
pitkälle”, kuten kirjailija itse sanoo.
Raila Leppäkoski on ohjannut ja suomentanut Täti ja minä -näytelmän. Hän on
selvästi sitoutunut siihen, ja tulos on sen mukainen. Erinomainen.