Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Täti ja minä

Lauri Meri – Helsingin Sanomat – 25.02.2006

VALKAMA JA KLEMETTILÄ OSAAVAT OTTAA YLEISÖNSÄ

Musta huumori puree jämäkästi Kaupunginteatterin kahden hengen näytelmässä

Kanadalaisen Morris Panychin näytelmä Täti ja minä (1995) on jännä tapaus.

Näytelmässä on nimensä mukaisesti vain kaksi henkilöä: kotonaan yksin asuva vanhus sekä perintöä kärkkyvä nuorempi mies. Ensimmäisestä emme saa tietää juuri mitään, toinen purkaa kummallista elämäänsä sitäkin enemmän.

Oudosta asetelmasta huolimatta henkilöt tuntuvat alkumetreiltä lähtien läheisiltä, vaikkei katsoja löytäisi heistä mitään suoranaisia yhtymäkohtia omaan elämäänsä.

Panychin näytelmä alkaa sarjakuvamaisesti lyhyillä aforistisilla kohtauksilla. Vanhusta hoitamaan saapunut mies suorittaa erinäisen sarjan tekoja, joihin täti reagoi eleillään ja ilmeillään. Irtopaloista kehkeytyy silti ehyt ja kokonaisvaltainen näytelmä.

Henkilöiden väliset tunteenilmaukset ovat peiteltyjä, mutta yleisö pysyy lukemaan näytelmän tunnekarttaa kuin avointa kirjaa. Ainakin suoremmin ja rohkeammin kuin henkilöhahmot itse.

Huumori on jälleen tehokas ase. Panychin näytelmän huumori on niin mustaa, että se läpäisee vahvankin suojamuurin. Yksinäisyys ja rakkaudettomuus ovat rankkoja aiheita. Meissä kaikissa asuu varmasti ainakin pelko hylätyksi ja unohdetuksi tulemista kohtaan.

Mustassa huumorissa on se jännittävä piirre, että sentimentaalisuus on esitystavalle kaikin puolin vieras asia, vaikka itse tarinassa henkilöhahmot kuinka purkaisivat omaa tunnevyyhtiään.

Lopputuloksena voi olla hyvinkin kerroksellinen kokemus, kuten tässä Panychin tapauksessa, jossa katsoja huomaamattaan saattaa eksyä tasolta toiselle. Ottaa etäisyyttä ja eläytyä. Osa hauskuudesta kätkeytyy nimittäin siihen, että katsoja voi myös tehdä korjausliikkeet vaivihkaa.

Panych lisäksi kääntelee näytelmänsä sinänsä yksinkertaista perustilannetta tehokkaasti ympäri. Näytelmän varsinaisesta juonesta ei sen takia ole syytä paljastaa tämän enempää. Sekin on osa dramaatikon strategiaa, ettei katsoja loppujen lopuksi ole yhtään näytelmän henkilöitä viisaampi, eikä piiruakaan näiden yläpuolella

Mutta mitä paljastaisin näyttelijöistä?

Ritva Valkaman kohdalla kaikki ylistävät adjektiivit on käytetty jo niin moneen kertaan, että näyttelijättären nimestä itsessään on tullut laatusana. Eikä Valkama tälläkään kertaa petä.

Valkama loikoilee – kuin koetinkivelle asetettuna – miltei koko parituntisen esityksen ajan sängyllä puoli-istuvassa asennossa ja peitto tiukasti leukaan asti vedettynä. Ilmaisu kuitenkin kantaa tarkkana ja selkeänä, vaikkei Valkamalla ole edes kovin monta repliikkiä.

Jouko Klemettilä heittäytyy täysillä tragikoomiseen saattohoitajan rooliinsa. Klemettilä osaa vastanäyttelijänsä tavoin johdatella taitavasti yleisöä, minkä ansiosta eriskummallinen hahmo on helppo ostaa. Nauru ja itku eivät todellakaan ole kaukana toisistaan.

Valkaman ja Klemettilän välille syntyy tiivis yhteys, vaikka kumpikin näyttelee enimmäkseen kaukana toisistaan ja rintamalinjassa yleisöön. Vahva yleisökontakti on kuitenkin se asia, jonka varassa Raila Leppäkosken ohjaama esitys viime kädessä elää ja löytää maalinsa.

Olen vaikutettu.