Arvio: Täti ja minä
Täti Hiljainen ja Poju Puhelias tuottavat teatteri-iloa
Ritva Valkama on niin luja teatteribrändi, että kun hänen nimensä ilmestyy minkä tahansa näytelmän roolilistaan, esitykset myydään saman tien loppuun koko kaudeksi. Ei teatterin kuitenkaan tarvitse pelkällä nimellä ratsastaa, sillä Valkaman näyttelijäntyö on yhä timanttista. Eläkkeelle siirtyminen ei ole sammuttanut täysillä tekemisen paloa.
Kanadalaisen Morris Panychin musta vaan ei pimeä komedia Täti ja minä on kuin kirjoitettu Valkaman kaltaiselle näyttelijälle. Iäkkään täti-ihmisen rooli kysyy karismaa ja sanattoman näyttelmisen taitoa. Näitä ominaisuuksia Valkamalla riittää vaikka muille jakaa, ja niin hän tekeekin: jakaa avokätisesti mutta pienin keinoin briljanttia osaamistaan yleisölle.
Kun vastanpoolina Studio Elsassa pulppuaa Jouko Klemettilän kaltainen elastisuuden kyllästämä näyttelijä, syntyisi vähän vaatimattomammastakin kynäelmästä nautittavaa teatteria, mutta kaiken kukkuraksi Panychin näytelmä on puhtaasti tekstinäkin ovelalla tavalla valtoihinsa kaappaava. Se on yhtä aikaa hirtehisen hauska ja absurdiudessaan mieltä myllertävä, mutta myös koskettava. Ja kun katsoja saadaan hetkittäin liikutuksen tilaan, niin sitten mäjähtääkin jo äkkiarvaamatta tekstikoukku takavasemmalta ja ollaan ihan toisissa tunnetiloissa, naama mutkalla eli virneessä tai hymyssä.
Minä
itse
Panychin tarinan peruskuvio on selkeä. Yksinäisen vanhuksen kerrostalokotiin pelmahtaa sukulaispoika, jonka toimia ei suinkaan ohjaa lähimmäisenrakkaus ja kutsumus vapaaehtoistyöhön vanhusten parissa vaan silkka ahneus, hinku päästä kiinni oletettuihin perintörahoihin. Vanha rouva on vuoteenoma ja puhumaton, nuori mies taas sitäkin suulaampi ja elohiirimäisen vilkasliikkeinen.
Näytelmän nimi on siinä mielessäkin osuva, että lapsuusvaiheen kinkkisten perhesuhteiden neurotisoima Kemp on tosiaan yhtä Minää. Hän puhuu itsestään herkeämättä. Hän on itserakas, itseriittoinen, itseinhoinen ja viittä vaille itsetuhoinen. Tätinsä elämästä hän ei ole järin kiinnostunut, vain joku muistojen hämärästä höllästi mieleen jäänyt kohtaaminen on noteeraamisen arvoinen ja sekin katkeruuden sävyttämä. Tädin kuolemasta Kemp on sitten sitäkin kiinnostuneempi, mutta mamma on sitkeää sorttia, eivätkä kukkopojan tulevaisuudenvisiot tahdo käydä toteen, vaikka hän yrittää vähän edesauttaakin tätikullan rauhallista nukkumista ikiuneen. Meinaapa siinä potku sitten kopsahtaa pahemman kerran omaan nilkkaan.
Ja sitten Panychin teksti tekee äkkijarrutuksen ja u-käännöksen eikä siitä sen enempää, jotta tulevien katsojien ilo ei pilaantuisi.
Vaikenemisen
taidetta
Raila Leppäkoski ohjasi pari vuotta sitten Ryhmäteatteriin oman näytelmänsä Kaksi kädellistä, jossa vaikeneminen oli kultaa. Kyseessä oli käytännössä mykkäfilmin näyttämöversio: Martti Suosalo veti isä/poika-roolit läpi ilmeillä ja keholla, Iiro Rantala naapurin osan pianolla. Puhumattomuus on oleellinen osa myös Täti ja minä näytelmää ja Leppäkoskella on taas tämä vaativa esittämisen elementti hallussaan. No, hänellä on ”työkaluna” kyllä niin hyvä peli kuin Valkama, joten ei ihme, että homma luistaa.
Vaikka Elsan näyttämötila on vähän kolho yhteen pikkuasuntoon tiivistyvän tapahtumaketjun puitteiksi – Jyrki Pylvään lavastus ei sitä juuri kompaktimmaksi rajaa, Kari Leppälän valot kylläkin – ohjaajan ja näyttelijöiden yhteispelillä saavutetaan luja intensiteetti, joka kasvaa välillä klaustrofobisiin mittoihin asti.
Näyttelijöitä on tullut edellä jo kehuttua monen sorttisilla laatusanoilla, mutta todettakoon vielä, että Valkaman ja Klemettilän kyky tavoittaa näyttämöllä toisensa esittäessään ihmisiä, joilla on henkistä välimatkaa muutama valovuosi, on sykähdyttävää katsottavaa. Siinä kuulkaa kemiat, fysiikat ja kaikki muut luonnontieteiden osa-alueet kohtaavat tavalla, joka tuottaa meille iloa ja mielenkohotusta.