Arvio: Kaunotar ja Hirviö
DISNEY MAGIAA MAHAN TÄYDELTÄ
Helsingin kaupunginteatterin Kaunotar ja hirviö on valloittava spektaakkeli
Vielä vuosi sitten tuskin kukaan olisi keksinyt verrata minkään
teatterihirviön maskia Lordiin. Nyt vertaukselta ei voi välttyä.
Tällä kerralla maskin takana ei kuitenkaan ole Tomi Putaansuu vaan
näyttelijä Kari Arffman. Eikä tämä ole Hard Rock Hallelujah vaan Kaunotar
ja hirviö, Suomen ensimmäinen Disney-musikaali, joka sai torstaina
ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
Oltiinpa viihdejätti Disneystä mitä mieltä tahansa, niin nyt on kyllä
tarjolla sellainen spektaakkeli, että pulinat pois. Kaunotar ja hirviö on
upeasti toteutettua suurten tunteiden teatteria, joka vie katsojan
mukanaan.
Satu vie mukanaan
Helsingin kaupunginteatterin tuotanto on pitkälti ulkomaisin voimin
koottu. Ohjaaja Hans Berndtsson ja koreografi Gunilla Olsson Karlsson ovat
ruotsalaisia, musiikillinen asiantuntija Nick Davies tulee Englannista.
Itse teos ja formaatti?- joka näissä hankkeissa tunnetusti pitkälti
sanelee toteutuksen – ovat yhdysvaltalaisia.
Monesta on amerikkalaisia syytetty taiteenkin saralla, mutta myönnettävä
kai on, että isosti ajatteleminen rapakon takana hallitaan. Broadwaylla
tiedetään, miten sinänsä simppelistä romanttisesta kertomuksesta tehdään
niin mukaansa tempaavaa viihdettä, että sitä ei tule vilkaisseeksi
kertaakaan kelloaan, vaikka esitys kestää lähes kolme tuntia.
Ikiaikainen satu viattomasta mutta viisaasta maalaistytöstä, tämän
höperehtivästä isäukosta, ilkeistä kyläläisistä ja linnassaan asuvasta
väärinymmärretystä hirviöstä on toteutettu niin näyttävästi ja
sydämellisesti, että melkoinen kyynikko pitää olla sen, kenet tämä esitys
jättää kylmäksi.
Onnistunut suomennos
Niin kansainvälinen formaatti kuin Kaunotar ja hirviö onkin, ovat tekijät
saaneet Helsingin kaupunginteatterin näyttämölle myös sen verran
paikallisia mausteita, että kokonaisuus ei vaikuta hetkeäkään muoviselta.
Eritoten paikallisväri näkyy Liisa Ryömän onnistuneessa suomennoksessa.
Ryömä on lähtenyt rohkeasti kääntämään tekstin merkityksiä ja tunteita, ei
värssyjä sanasta sanaan. Esimerkiksi Beauty and the Beast -kappaleen
kertosäe ei ole kökösti ”tyttö sekä hän” kuten elokuvassa vaan tyylikäs
”valo voiton saa”.
Verbaalista ilotulitusta Ryömä tarjoaa myös linnan palvelusväelle
kirjoitetun dialogin käänteissä. Koomisesti kaahottava palvelusväki onkin
tarpeellinen keventäjä romanttiseen tarinaan, josta tulisi muuten ehkä
turhankin pelottava tai imelä.
Valloittava Kaskilahti
Humoristina yli muiden näytelmässä nousee jälleen kerran Risto Kaskilahti,
tällä kerralla jättiläiskynttilä Lumiérena. Kaskilahti on kerrassaan
valloittava murrettua ”ranskaa” haastelevana temperamenttisena
palvelijana, joka yrittää saada ihmisarkaa isäntäänsä rakastumaan linnaan
päätyneeseen Bellaan, jotta taika raukeaisi.
Paljon jälkeen ei jää muukaan palvelusväki, neuroottisesti nipottava
Cogsworth (Eero Saarinen), huolehtiva äitityyppi Rouva Nokkava (Ursula
Salo), diivamainen Madame de la Grande Bouche (Jaana Mäntynen) ja huoleton
hupakko Babette (Elina Silander).
Bellan roolissa nähtävä Marika Westerling on yhtä aikaa sinisilmäinen,
jalo, itsepäinen, periksi antamaton ja pirteä -?siis melko tyypillinen
amerikkalainen sankarihahmo. Mallikkaasti Westerling suoriutuu myös
lauluistaan, vaikka tulkinta saavuttaakin parhaan hehkunsa vasta esityksen
loppupuolella.
Kari Arffmanin hirviön hirviömäisyys kätkeytyy vaikuttavan naamarin ohella
ennen kaikkea omituiseen koikkelehtimistapaan ja tietokoneavusteiseen
murahteluun. Ääneltään Arffman on kyllä enemmän se siloteltu prinssi kuin
väkevä hirviö.
Epäkiitollisen roolin tarinan pöyhkeilevänä mänttipäänä Gastonina tekee
ronskin konstailemattomasti Mikko Vihma.
Kaikki tehot irti
Helsingin kaupunginteatterin suuresta näyttämöstä Berndtssonin ohjaus
onnistuu ottamaan kaiken mahdollisen ja vähän enemmänkin irti. Toteutus
sisältää suorastaan maagisia kikkoja, joissa riittää ihmettelemistä
aikuisellakin.
Myös Sari Salmelan puvustus hakee loistokkuudessaan vertaistaan.
Visuaalisen räiskeen eräänlainen huipentuma on suurellisesti toteutettu
kabareemainen päivälliskohtaus, joka pysyy hienosti kuosissaan, vaikka
lavalla on väkeä melkein kuin markkinapäivinä Lahden torilla.
Alan Menkenin säveltämä vuolaita tunteita ja suuria kaaria maalaileva
musiikki lienee entuudestaan tuttua ainakin useimmille lapsiperheille
tarinan elokuvaversiosta.
Vaikka esitys ei läpisävelletty olekaan, käytetään musiikkinumeroita
varsin onnistuneesti myös tunnelmien tihentämiseen ja henkilöiden
taustoittamiseen. Kapellimestari Henrik Wikströmillä on kädet täynnä
työtä, mutta lavan alle piilotettu parikymmenpäinen bändi pysyy kyllä
mukavasti tilanteen tasalla.
Kirsikkana kakussa on finaalin uutta alkua kuvaava herkkä balettinumero,
joka tanssitaan keskellä suihkulähdettä.