Arvio: Housut pois
IHMISIÄ PALJAIMMILLAAN
Terrence McNally & David Yazbek: Housut pois
Suomennos: Mikko Koivusalo
Ohjaus: Kurt Nuotio
Kapellimestari: Timo Kärkkäinen
Koreografia: Ari Tenhula
Lavastus: Oskari Torvinen
Puvut: Satu-Marja Nygren
Valot: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu ja laulujen miksaus: Eradj Nazimov
Musiikillinen asiantuntija: Nick Davies
I ensi-ilta 17.1. Helsingin Kaupunginteatterissa, rooleissa:
Timo Tuominen, Eero Saarinen, Antti Timonen, Tony Wahlström, Matti Rasila, Chellaf Abdeslam (Langry), Vuokko Hovatta, Kirsti Väänänen, Kristiina Elstelä, Aino Seppo, Petri Ahonen, Seppo Maijala, Lauri Ranin, Matti Olavi Ranin, Petri Johansson, Leenamari Unho, Tiina Peltonen, Amira Khalifa, Susa Saukko, Juha Jokela, Panu Vauhkonen, Petri Palo
12-miehinen/naisinen orkesteri. II ensi-ilta 19.1.
Ensin oli uusiseelantilainen näytelmä (1987), josta tuli brittielokuva (1997). Sitten tehtiin amerikkalainen musikaali, josta tuli toissa vuonna Broadway-hitti. Suomeen se ehti ennen esimerkiksi Lontoota.
Neljä Oscar-ehdokkuutta ansainneessa Housut pois -elokuvassa sheffieldiläiset duunarit joutuvat työttömiksi. Turhautuneina kundit päättävät panna paremmiksi kuin taannoin kuulut Chippendale-uroot, jotka melkein nakuina tanssiessaan rahastivat kirkuvia naisyleisöjä. Kaljamahaa kasvattaneiden, tanssitaidottomien tavallisten pulliaisten yritys on älytön – ja liikuttava.
Elokuvassa on vankan naturalistinen työläismiljöö, jollaista brittien ”luokkatietoinen” viihdeteollisuus on aina mieluusti hyödyntänyt: sen arkielämä toimii värikkäänä ja katu-uskottavana.
Musikaaliversio on tietysti amerikkalaistettu: tarina on siirretty Buffaloon.Henkilöt ovat tyypitellympiä ja symbolisempia, kerronta traditionaalisen sentimentaalisia juonteita kuljettelevaa. Eronnut isä ja poika, vaimojaan kömpelösti rakastavat miehet, homorakkauden löytävä mammanpoika ovat kaikki ihan herttaisia kerrassaan.
Eikä siinä mitään pahaa ole, päinvastoin. Mutta vaikka stoori ei todellakaan ole yllättävä tai monimutkainen, sen perusteelliseen verbalisoimiseen pannaan lavalla paljon aikaa. Parituntiseen tarinaan on ikään kuin lisätty tunti musiikkia.
Musikaali saattaa ilahduttaa eniten niitä, jotka eivät ole nähneet elokuvaa.
***
Miksi elokuvasta tuli niin suosittu? Miehet nöyryyttävät itseään asettumalla naisten armoille: nämä arvostelevat heidän fyysistä olemustaan. No, vaihtelu virkistää: naisethan ne ovat olleet kautta aikojen armottoman eroottisen tarkastelun kohteina. Jos rusinatissit, niin mitättömät kikkelit myös!
Ihmisten paljastelussa olennaisinta ei ole kikkelikomiikka, vaan kamppailu itsekunnioituksesta ja sosiaalisesta pärjäämisestä, kipeät, tunnistettavat ja liikuttavat piirteet ihmisten ”tosielämässä” – jossa.seksuaalisuus ja eroottisuus eivät sittenkään ole ihan irrallaan kiintymyksestä ja rakkaudesta. (Hm. Nykyviihteessä tämän totuuden ”paljastaminen” on näköjään huomattavan omaperäistä. Juuri siinä käsikirjoittajat ovat hoksanneet markkinaraon.)
Tarinan miehet ovat naurettavia ja silti arjen sankareita. Pinnalta katsoen naiset voivat vaikuttaa julmilta – mutta juuri nämä miehet kelpaavat heille, tangoissa ja ilman, läskeineen kaikkineen.
***
Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Oskari Torvisen symbolisten talo- ja tehdasfasadien taustalle heijastuu muutama viitteellinen puisto- tai vesikuva.
Ykkösensi-illan päärooleissa Jerry Lukowskina ja Dave Bukatinskynä olivat Timo Tuominen ja Eero Saarinen .Jerry ideoi kavereilleen strippausshown, koska tarvitsee rahaa elatusmaksuihin ja tavatakseen poikaansa.Dave on kiloistaan kärsivä, luovuttanut luuserityyppi.
Tuomisen fyysisesti liikkuvaisessa Jerryssä on sopiva sekoitus ahdistuneisuutta ja tragikomiikkaa, Saarisen apaattisessa Davessa kömpelöä liikuttavuutta. Tenorien laulut sujuvat ainakin riittävällä näyttelijän karismalla.
Säveltäjä David Yazbek on uusi nimi musikaalintekijänä: hänen musiikkinsa kuulostaa aika kameleonttimaiselta: pop-rockia, funkahtavan jazzahtavin juontein. Mukaan mahtuu tietenkin myös pari melodista sooloa.
Riemastuttavasti nysveröä mammanpoika-Malcolmia esittävä Antti Timonen tulkitsee hienosti sen kaikkein kauneimmaksi suunnitellun, myös duettona Tony Wahlströmin kanssa. Wahlströmin pöhköllä Ethanilla on vähän älliä mutta paljon paljastettavaa…
Näyttämön alle tuupattu Timo Kärkkäisen johtama orkesteri soittaa sähäkästi. Varsinkin alussa äänentoisto mylvi ämyreistä turhan lujaa tehden musiikista kolisevaa. Mikko Koivusalon ilmeisen nokkelista laulusuomennoksista on toisinaan vaikea saada selvää.
Matti Rasila on valkokaulusduunari-työtön, miesten tanssimestari; Rasilan hellän-avuton rakkaus herkullisen sensuelliin vaimoon (Kirsti Väänänen) on samaa sarjaa kuin Saarisen Daven lempi Vuokko Hovatan kuulakkaan kauniisti laulavaan Georgieen.
Hot Metal -stripparien kuudes, musta mies ”Härkä” oli ensi-iltamiehityksessä Chellaf Abdeslam, mainio tyyppi kuivakassa säädyllisyydessään – lantio kuitenkin alkaa vispata tarvittaessa.
Kristina Elstelän ketjupolttava kaikennähnyt pianistidaami on tukevan humoristinen ilmestys. Lauri Ranin Jerryn poikana on näyttämöllä huomattavan luonteva lapsi.
Kurt Nuotion ohjaus antaa tilaa (miesten) näyttelijäntyölle. Toisaalta ensi-illassa meno ja meininki ei vielä ollut ihan niin hulvatonta kuin sen pitäisi olla, kun muutenkin kestoa piisaa.
***
Seppo Maijala demonstroi hilpeästi eroottisen eläytymisen vaikeuksia: ay-mies ”strippaa” koe-esiintymisessään kuin olisi urologin vastaanotolle menossa; hän saanee monen, monen (mies)katsojan täyden sympatian.
Kyllä housuttomista täälläkin menestys tulee.
SOILA LEHTONEN