Hannu Mäkelä: Herra Huu. Helsingin kaupunginteatteri, Elsa-näyttämö. Sovitus ja ohjaus Katja Krohn, visualisointi Elina Kolehmainen,
musiikki Iiro Ollila, valot Juhani Leppänen, ääni Harri Ahponen, rooleissa Sixten Lundberg, Marjut Toivanen, Aki Pelkonen,
Jyrki Nousiainen ja Tiia Louste.
Jo väliajalla yhdeksänvuotias tuttavani kysyi samanikäiseltä seuralaiseltani, että ”tykkäätkö”. Seuralainen vastasi epäröimättä
kolmella o:lla: ”Jooo!”
Helsingin kaupunginteatterin lastenuutuus Herra Huu kelpasi kohdeyleisölle. Mitäpä siihen sitten enää aikuinen lisäämään.
Ehkä kuitenkin sen verran, että alkuun vierastin Sixten Lundbergin näkemystä Hannu Mäkelän rakastetusta satuhahmosta. Miksi näyttelijä puhuu niin kummallisella äänellä? Ja miksi hän nimenomaan näyttelee niin hirveän
paljon?
on oikea Hamlet. Tai Esko. Tai Herra Huu. Näyttelijä ei voi muuta, kuin voittaa omalla näkemyksellään ja persoonallaan katsojan
ennakkoasenteet.
Ja loppujen lopuksi Sixten Lundberg selättääkin minut, kirjanlukijan, murheen rajoilla piipahtavalla ihmisyydellään, perusvaloisuudellaan
ja energisyydellään. Aina valmiina uuteen.
Itse näyttelijäkin vapautui ensi-illan edetessä alun aika jännittyneestä ja ehkä juuri siksi yliyrittävästä vireestä. Sixten
Lundbergista kehittyi hieman murhemielinen filosofi ja samalla maailmaa äimistelevä ikuinen pikkupoika. Myös sellaisesta ymmärrän
Hannu Mäkelän kirjoittaneen.
Siis sellaisesta, jonka mielestä numeroissa kolmosta seuraa viisi ja näin laskien kahdessa kädessäkin on yhteensä 15 sormea.
Ellei niitä käsiäkin ole kolme. Ehkä onkin.
Sovitus on miltei Herra Huun monologi räväköiksi tehdyistä välikkeistään huolimatta. Tuohon monologiin on uskottava, sen eräänlaisesta
epädramaattisuudesta, alun selittelevyydestä ei saa masentua. Muuten käy huonosti.
Elsa-näyttämöllä käy hyvin, myös siksi, että tulkinta höystää Iiro Ollilan leppeällä musiikilla ja kohtausten huumorilla järeämmätkin ilmestykset. Ei tarvinnut pelätä, ei edes Tiia Lousteen tekemää lonkeroineen vaikuttavaa ihmissyöjäkukkaa. Toisaalta ymmärsimme, että Herra Huun kaltaisille individualisteille nimenomaan
kaupunki on kamala paikka, ehkä muillekin, muttei sentään kaikille.
Myös Elina Kolehmaisen visualisointi, varsinkin taikuuksia tulviva Herra Huun tupa sai puolelleen. Leveä näyttämötila oli tosin ratkaistu ilmaisun
kantavuutta ajatellen epäkiitollisesti. Tupa oli näyttämön toisella reunalla, muut tapahtumat dioineen, varjokuvineen ja nukketeatterivinjetteineen
toisella. Joka hetki osa katsojista oli kaukana tapahtumista.
Hyvillä mielin Herra Huusta kuitenkin kotiuduttiin. ”Kannatti tulla”, sanoi seuralaiseni.