Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Matkalla Porkkalaan

Pentti Paavolainen – Teatteri – 4/2006

TORNISSA JA TORNIN JUURELLA

Jännittävä kaksoisvalotus valvontakomission ajasta

Matkalla Porkkalaan -näytelmällään kirjoittamisen ahkera ammattilainen Sami Keski-Vähälä selättää uuden näytelmägenren, lähihistorian dokumentarismin ja tekee siitä teatteria. Ohjaaja Milko Lehto on paljon irtonaisempi otteeltaan ja saa aikaan toimivampaa teatteria kuin edellisessä saman sarjan työssään, Ne kahdeksan valittua -esityksessä. Kyseessä oli Heikki Ylikankaan teksti Suomen luovuttamista juutalaisista. Lajia näytelminä ovat tähän mennessä viljelleet tutkijat, joiden paras luova panos on sittenkin muualla kuin tilanteiden rakentelussa.

Keski-Vähälä on monet lajityypit hallitseva notkeasanainen kirjoittaja, joka juuri oikeassa mitassa päästää mielikuvituksensa liikkeelle – ja mikä hienointa – ilman että historianharrastajan tarvitsisi kertaakaan kiemurrella häpeästä tuolillaan. Naivismin ja moralisoinnin puuttuminen ovat harvinaista nykyoloissa.

Aiheen on tarjonnut Risto Nikun myös vetävästi kirjoitettu tutkimus Kuka ampui kapteeni Ivan Belovin? (2003). Muoto näytelmälle on haettu film noirista ja siitä poliisi-rikosleffan kuljetuksesta, jossa epäilty alkaa myös tehdä tutkimuksia omalla suunnallaan. Nikun ja Keski-Vähälän versiot eroavat juuri välineen puolesta, mutta mainiota kyllä eivät ajattelultaan ja ajankuvaltaan. Näytelmään on lisätty rakkautta, urkintaa ja musiikkia ajankuvana ja juoneen sotkettuna. Komediaa on saatu ilman, että historiallisen tilanteen veitsenteräisestä paineisuudesta ja paradoksaalisuudesta jäisi mitään puuttumaan. ”Mainilan laukaukset tulee mieleen” voivottelee sisäministeri. Oliko Helsingin Lauttasaaressa marraskuussa 1944 tehty venäläisen upseerin murha Neuvostoliiton oma provokaatio, joka pahimmillaan voisi oikeuttaa miehityksen?

Teatterintutkijoilla on syytä joskus selvittää, miten venäläisten kuvaaminen suomalaisella näyttämöllä on muuttunut – ja mihin suuntaan. Vai onko muuttunut lainkaan? Keski-Vähälä on rakentanut hyvän kaksoiskuvan. Tornin juurella ryyppäävät hävinneet soturit yhtä rankasti kuin voitostaan juopuneet venäläiset Tornin yläkerroksissa. Belov-tutkimusten aineisto välittää sakean kuvan Helsingin alamaailmasta, kuten Risto Niku käsiohjelmassa muistuttaa. Siksi Matkalla Porkkalaan on näytelmä muustakin kuin murhaselvittelystä, joka lopulta selvitetään Nikun kirjan hengessä.

Katariina Kirjavaisen lavastus aukeaa ja muuntuu moneksi, vaikka pöytien ja mööpelien mukanaolo hidastaa vaihtoja. Maija Pekkanen pukee pula-ajan ihmiset tarkasti, mutta musiikin osuutta olisi voinut miettiä. Naisrooleja tehtiin tietysti kovin vähistä aineksista. Pääepäilty Räsäsen vaimon Eilan osuuteen on rakennettu omat salaisuutensa (Ursula Salo), Valerien, inkerinsuomalainen tulkin hahmo noudattaa vakoilijavampin stereotypiaa.(Vappu Nalbantoglu). Näyttelijättären ja agentin, neiti Rosenbergin rooli oli herkku Riitta Havukaiselle.

Santeri Kinnusen rikostutkija Freedi Kekäläinen Valposta on näytelmän keskipiste, kertojahenkilö – myös se ymmällään oleva poliisi, joka kaveeraa epäillyn kanssa, mutta tuntee arvonsa ja annostelee tietojaan vain pieninä päästöinä. Ilkka Heiskanen näyttelee myös itselleen tutussa lajissa: moneskohan sodan syömä sotilas on menossa – mutta jotenkin aina yhtä vakuuttava. Hän on pääepäiltynä pidätetty upseeri Räsänen, näytelmän ameeba, joka rikostutkijan luottomiehen asemassa auttaa poliisia, ryyppää tämän kotona ja mikä villeintä, joutuu kahdesti mukaan valvontakomission yövastaanotolle Torniin. Apulaispoliisi Säräsen nimellä dramaturgisen narrin tehtävässä Räsänen laukoo totuuksia tai kertoo uuden huhun eli hypoteesin. Eikä Ždanov olisi Ždanov ellei hänelle juuri tämä suomalainen olisi se ”hhjuva ja rjehhellinen mjes”.

Avuttomiksi kirjoitetut pääministeri U. J. Castrén ja sisäministeri Kaarlo Hillilä – Aarno Sulkasen ja Heikki Sankarin herkulliset hahmot – kulkevat epookin mukaisesti shaketit päällä, mutta heidät jätetään rohkeasti pelailevan Kekkosen – Matti Olavi Ranin – varjoon. Hänet halutaan tästedes aina mukaan Torniin, kun neuvotellaan. Ja tästähän vasta kaikki alkaa, sillä näytelmän loppu häämöttää, kun tuodaan ensimmäinen raportti kätketyistä aseista. Belovin murha saa jäädä rauhaan.

Venäläisten joukkueen vetäjänä Antti Litjan Ždanov on tietysti näyttelijäntyön bravuuraa: viiltävän älykäs ja nopeassa tahdissa tahtotiloja esiin puskeva voittajavallan kuvernööri. Muistumat Litjan Mannerheim -rooleihin lähivuosilta tulevat mieleen viiksiäkin enemmän dramaturgisesta tehtävästä, suvereenin pyörittelijän asemasta ja arvaamattoman laukojan rakenteellisesta ylästatuksesta. Mannerheim ja Ždanov saavat molemmat jo lähtökohtaisesti puhua huonoa suomea, mistä lisäherkku. Erona tietysti, että Ždanov ei puhunut lainkaan suomea. Seppo Maijalan Feodoroff jää yllättävän vähälle toiminnalle, Savonenkovin hahmo saa puhua enemmän, mutta hänenkin kohdallaan mietti näyttelijän ammattilaisuuden astetta.

Näytelmä viittaa lyhyellä loppukuvalla, että ”kriisi olisi ohi” niin maassa kuin Räsäsen privaattielämässä. Kyllähän tämä lajityyppi on miesten näytelmiä, kaikissa merkityksissään: historiaa ja politiikkaa miehet tulevat teatteriin katsomaan. Vain parissa kohtauksessa klišee tappoi kiinnostavuuden ja se taas on formaatteihin kirjoittavan sudenkuoppia.

Eläköön silti tämä älykäs, mutta irtonainen tapa käsitellä poliittista historiaa!