Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Matkalla Porkkalaan

Venla Hiidensalo – Nykypäivä – 13.04.2006

Matkalla Porkkalaan luotaa sodanjälkeistä ilmapiiriä
HISTORIAN VIEMIÄ IHMISKOHTALOITA

Helsingin Kaupunginteatterin 30.3. ensi-iltansa saanut Milko Lehdon ohjaama näytelmä Matkalla Porkkalaan on monitasoinen kertomus sodan rikki repimästä, sumuisesta Helsingistä, jota neuvostoliittolainen valvontakomissio valvoo Tornista käsin. Samalla näytelmä heijastelee sodanjälkeistä kaaosta ja tunnelmia yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta. Sodan jälkeensä jättämässä vainoharhaisessa ilmapiirissä kuka tahansa voi olla ilmiantaja, vakooja – tai murhaaja.

Näytelmän juoni kiertyy vuoden 1944 marraskuun 3. päivän yön tapahtumien ympärille, jolloin tuntematon henkilö ampui Lauttasaaressa kapteeni Ivan Belovin. Puna-armeijan kapteeni oli sotakolonnan mukana matkalla Helsingistä Porkkalaan, mistä myös itse näytelmä on saanut nimensä. Tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Porkkalaan, vaan välirauhansopimuksen jälkeiseen Helsinkiin.

Rikoshistorian tutkituin murha


Vaikka Ivan Belovin murha on Suomen rikoshistorian tutkituin murhatapaus, on se yhä poliisin näkökulmasta selvittämättä. Jutun tutkintapöytäkirjat kertovat samalla, miten poikkeuksellisissa oloissa Suomessa välirauhan solmimisen jälkeen elettiin. Näytelmän kirjoittaja Sami Keski-Vähälä kertoo innostuneensa tarinasta luettuaan Risto Nikun kirjan Kuka ampui kapteeni Ivan Belovin, jossa Niku esittää murhamysteeristä uuden teorian. Kirjailijana Keski-Vähälä on kuitenkin kirjoittanut tarinaan oman loppuratkaisunsa. Näytelmän juoni polveilee mustasukkaisuusdraaman ja salaisten kohtaamisten kautta kohti lankojen yhdistymispistettä, mutta onnistuu samalla säilyttämään salaisuutensa loppukohtaukseen asti.

Syyllinen kunnes toisin todistetaan


Belovin murhaa seuranneena päivänä Tornista tulee nootti, jossa vastuu puna-armeijan kapteenin murhasta vieritetään Suomen hallitukselle. Castrénin johtama hallitus pelkää, että Neuvostoliitto saattaa miehittää Suomen ellei kriisiä saada ajoissa ratkaistua. Näytelmän Valpon rikostutkija Freedy Kekäläinen (Santeri Kinnunen) saa valvontakomissiolta vain muutaman päivän aikaa etsiä murhaaja. Kaiken lisäksi Tornista vaaditaan, että tapaus on pidettävä julkisuudelta piilossa.

Kekäläisen pihteihin jää sodasta palannut upseeri Räsänen (Ilkka Heiskanen), joka on pahaksi onnekseen ollut ryyppäämässä murhayönä eikä oikein itsekään muista loppuyön tapahtumia. Räsäsen tilanne muistuttaa Kafkan romaanien asetelmaa – hänet viedään aamukrapulassa putkaan ja kuulusteltavaksi ilman, että hän edes tietää mistä on syytettynä. Koska muita epäiltyjä ei ole, Räsänen saa kelvata – oli hän syyllinen tai ei. Rikostutkimuksen edetessä syyttäjästä ja syytetystä tulee kuitenkin lähes ystävyksiä. Molemmat ovat kokeneet sodassa suuria menetyksiä. Samalla kumpikin on tietoinen siitä, että he ovat vain näyttelijöitä historian suurella näyttämöllä. Kasvottoman ja yliyksilöllisen valtion etu vyöryy kumisten yksilön yli.

Neuvostoupseerit ryyppäävät vodkaa Tornin ylhäisessä yksinäisyydessä ja hiillostavat vierailulle lakki kädessä tulevaa ministeridelegaatiota. Valvontakomission puheenjohtaja, kenraalieversti Ždanov (Antti Litja) keskustelee mieluiten ministerisaattueen mukana häärivän maalaisliittolaisen Kekkosen kanssa (Matti Olavi Ranin). Näytelmän karikatyyrisen säikystä sisäministeri Hillilästä (Heikki Sankari) viiksekäs kenraalieversti ei pidä lainkaan ja tekee samalla selväksi, että valvontakomissio päättää, kenen kanssa keskustellaan ja mistä keskustellaan. Demokraattisesti valituille valtiomiehille kenraalieversti viittaa suureleisesti kintaalla.

Ripaus agenttiromantiikkaa


Historian näytelmänomaisuus tulee jälleen näkyväksi, kun näyttelijätär ja keimaileva agentti neiti Rosenberg (Riitta Havukainen) yrittää udella kenraalieversti Ždanovilta tämän tietoja Belovin murhaajasta. Kenraalieversti vastaa kysymällä näyttelijältä, mitä tämä tiedolla tekisi, sujauttaisiko hän tiedon kenties repliikkiensä sekaan kesken teatteriesityksen? Samaan hengenvetoon hän tiedustelee Rosenbergiltä, että tunteeko tämä näyttelijänä koskaan kiusausta alkaa puhua puuta heinää kesken esityksen. Myös Vappu Nalbantoglu tekee tyylikkään roolisuorituksen Tornin kylmänä ja kauniina tulkki Valeriena. Sama näytelmänomaisuus, jossa salailu ja paljastaminen vuorottelevat, tahdittaa tarinassa myös rakkauselämää.

Kodittomuus ja kaalin ikävä


Katariina Kirjavaisen lavastus tuo hyvin esiin sodan jättämät arvet myös ihmisten elinympäristössä. Pienen näyttämön lavalle saadaan loihdittua yhtä aikaa tapahtuvia kohtauksia, jotka asettavat toisensa ristivaloon. Mukaan on saatu jopa kohtaus, jossa Tornin naistulkki Valerie ja upseeri Räsänen kohtaavat oikeassa sateessa suuren sateenvarjon alla.


Matkalla Porkkalaan kertoo syvemmällä tasolla myös ihmisen perustavanlaatuisesta kodittomuudesta sodan ikeen alla. Kulissien takana venäläisupseeritkin ryyppäävät ja ikävöivät äiti-Venäjää ja kaalia vaikka ”ei se edes maistu hyvältä”.