Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Viattomuuden loppu

Katri Tanskanen – Kirkko ja Kaupunki – 3.9.2003

PERHETRAGEDIAA LASISEINIEN TAKANA



Pasi Lampelan käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Viattomuuden
loppu
tuo helsinkiläiseen teatterielämään napakkaa aikalaisdraamaa. Näytelmä
tarkastelee median kasvavaa valtaa ja viihteellistymistä yhden perheen kautta,
jolle voi halutessaan löytää esikuvan lööppien viimeaikaisesta
suosikkiperheestä.


Rannan perhe ajautuu kriisiin, kun perheen liike-elämässä menestynyttä isää
Anttia (Pekka Laiho) syytetään työpaikallaan seksuaalisesta ahdistelusta.
Skandaali on herkullinen median silmissä ja julkisuus ehtii tuomita Rannan ennen
kuin ensimmäistäkään varsinaista syytettä on nostettu. Uutisten ääreen
kokoontunut perhe etsii toisistaan tukea, mutta tilanne laukaisee samalla
patoutumat ja viha pääsee valloilleen.


Esityksen suurin voima on Lampelan monitasoisessa tekstissä, joka onnistuu
samanaikaisesti erittelemään perhesuhteita ja nykyajan yhteiskunnallisia
ilmiöitä. Näytelmä kyseenalaistaa median vahtikoiran roolin ja nostaa esille
mahdollisuuden käyttää julkisuutta valtapelien pelikenttänä. Läpinäkyvyys on
demokratian edellytys, sanoo uutisiin uskova perheen tytär Annika
(Milka Ahlroth), kun taas isä väittää uutisoinnin hänestä olevan
ainoastaan viihdettä, jonka tarkoitus on ummistaa kansan silmät todellisilta
ongelmilta.


Katariina Kirjavaisen sisustuslehden esimerkkikuvaa muistuttava lavastus
jatkaa samaa läpinäkyvyyden teemaa. Perheen akvaario ja lasiseinäinen koti
rinnastuvat toisiinsa tuoden mukanaan katseen mahdollisuuden ja siten median
vallan. Koti on avoin katseille ja siksi kaiken on näytettävä mallikelpoiselta.
Läpinäkyvyys ei siten takaa totuudellisuutta vaan se saa ihmiset luomaan
toivotun kaltaisia kuvia ahneille silmille. Mutta lasi on myös hauras materiaali
ja siten helposti rikottavissa. Yksi juoru, jonka totuudellisuus jää
arvoitukseksi, heläyttää lasiseinän rikki ja kaikki murtuu.


Perheessä yksi on jo murtunut ennen isän ahdistelusyytteitä. Niko
Saarelan
esittämä poika Kosti on sairastunut ja katselee nyt tapahtumia
hieman syrjästä. Saarela onnistuu tekemään syrjäytyneestä pojasta koko esityksen
kiinnostavimman hahmon. Sairaus on antanut Kostille mahdollisuuden kieltäytyä
hänelle asetetuista odotuksista ja ottaa tiettyjä vapauksia. Apaattisen Kostin
piilevää kapinahenkeä korostaa osuvasti Mauri Siiralan luoma äänimaailma.


Tilannekomiikan taitaja Hannele Lauri on Katariinana, turhautuneena
perheen äitinä traaginen hahmo kaikesta koomisuudestaan huolimatta. Hänen ja
Pekka Laihon yhteisissä kohtauksissa näyttelijöiden välinen dynamiikka on
parhaimmillaan, mutta muiltakin se sujuu mallikkaasti. Henkilöhahmot ovat
koomisia karikatyyrejä ilman psykologista syvyyttä, mutta pienen lämmön ja
säälin tunteen he kuitenkin katsojassa herättävät.


Lampelan teksti ei tuo mukanaan mitään mullistavia oivalluksia nykyajan
ilmiöistä, mutta se erittelee esittämiään kysymyksiä median vallasta ja nykyajan
ihmisen pahoinvoinnista kiinnostavasti ja onnistuu tuomaan useita eri näkökulmia
aiheeseensa. Näkökulmat kulkevat rinnakkain koko näytelmän ajan jättäen tilaa
myös katsojan omille ajatuksille.


 


Viattomuuden loppu Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.
Ensi-ilta 29.8. Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela. Lavastus Katariina
Kirjavainen. Puvut Maija Pekkanen. Valot Juhani Leppänen. Ääni Mauri Siirala.
Rooleissa Pekka Laiho, Hannele Lauri, Niko Saarela, Milka Ahlroth ja Juha
Veijonen.