Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Viattomuuden loppu

Taina Salakka-Kontunen – Etelä-Suomen Sanomat – 31.8.2003

Perhehelvetti päihittää mediakritiikin

Pasi Lampelan Viattomuuden loppu käsittelee tärkeitä teemoja. Ansiokkainta uudessa näytelmässä on säälimätön kuvaus tämän ajan ihmisistä.

Lampela ohjasi viime talvena Lahden kaupunginteatteriin Lars Norénin perhehelvettikuvauksen Bobby Fischer asuu Pasadenassa. Lampela on ilmoittanut Norénin yhdeksi esikuvakseen, eikä yhtäläisyyksiä näiden kahden näytelmän välillä voi olla huomaamatta.

On lahoava perhe, joka kokoontuu yhteen viettämään erityistä iltaa; on alkoholismia; hössöttävä äiti ”meillä on niin kivaa yhdessä”-puuhasteluineen; etäinen, omahyväinen isä; kaksi aikuista neuroottista lasta, joista toinen on omalla hulluksi tulemisellaan ikään kuin ottanut kantaakseen koko perheen sairauden..

Ollaan selkeästi nykyhetkessä, ajassa jolloin perheellä ei enää ole samaa merkitystä kuin ennen, vaan kukin on oman itsensä varassa, jokaiselta odotetaan menestystarinaa ja kenen tahansa henkilökohtaisista ominaisuuksista voi kuka tahansa lausua arvioitaan vailla hienotunteisuuden häivää.

Ihmiset ovat addiktoituneita, lyhytjännitteisiä ja kyynisiä; päältä huoliteltuja ja miellyttäviä, mutta ristiriitojen tullessa pulloa hapuilevia, kiroilevia, kiljuvia ja haistattelevia.

Siinä on pohdittavaa.

Vahvat hahmot


Lampelaa on askarruttanut median valta leimata ja tuomita ihmisiä arkaluontoisissa skandaalijutuissa. Viattomuuden lopun keskiössä on menestyvä liikemies Antti Ranta (Pekka Laiho), joka on aiheuttanut skandaalin lääppimällä alaisiaan.

On pidetty tiedotustilaisuuksia ja johtokunnan kokouksia, ja asian ratkaisu tapahtuu ”mediaoikeudenkäynnissä”, jota seuraamaan Rannan perhe kokoontuu.

Perheen sisäisiä jännitteitä näytelmä paljastelee taidokkaasti, kiitos etevien näyttelijöiden. Hannele Lauri esittää tehokkaasti seurapiirirouvaa, jonka puleerattu ulkokuori repeilee hysteerisyyden paineessa ja jolla on elämän valttikorttina enää jäljellä loputon itsetehostus. Pekka Laihon Antti Ranta on kovaksikeitetty ja lopulta vain itsestään piittaava öklötys.

Milka Ahlroth on Annika-tyttärenä perusturvattomuutta poteva hermokimppu, joka huutaa pahaa oloaan yhtäläisesti jokaiselle läheiselleen.

Teette liikaa töitä!


Niko Saarelan Kosti haahuilee ympäri luksustaloa romahtaneena ex-huippupianistina ja nostattaa raivonpurkauksia vuoron perään kaikissa perheensä jäsenissä. Kostin kohtalo herättää kysymyksen, onko yksilöllä oikeus myös epäonnistua.

Juha Veijonen näyttelee mehevästi vävykokelasta Artoa, jossa yhdistyvät junttius, pyrkyryys ja addiktiot. Arto tulee useaan kertaan polkaisseeksi sairaan perheen lattiamattojen alle piilotettuja miinoja eikä itsekään ole mikään puhdas pulmunen.

Virkistävän uusi näkökulma on, että vanhempi polvi paheksuu nuorempaa liiallisesta työlle omistautumisesta. Niin pitkälle on menty tehotalouden kiristämissä työyhteisöissä, että iänikuinen vastakkainasettelu ahkerien keski-ikäisten ja velttojen nuorten välillä ei enää päde!

Antikliimaksi


Viattomuuden lopun ongelma on, että tuntuu kuin Lampela ei olisi oikein osannut valita perhehelvetin ja mediamyllytyksen väliltä. "Mediaoikeudenkäynti", jota valmistellaan näytelmän alkumetreiltä saakka, on lopulta merkillisellä tavalla antikliimaksi kaikkien perheen esittämien purkausten jälkeen.

Se on selviö, että Rannan perheen aikapommi on tikittänyt jo pitkään. Niin sanottu median hyökkäys on vain se viimeinen kipinä, joka räjäyttää kulissit.

Tosin loppu perheen lapsia esittävine herkkine kaitafilmeineen jää avoimeksi, mutta katsoja voi ounastella, että tuskin näille raunioille enää mitään kovin kaunista rakentuu.

Pasi Lampela: Viattomuuden loppu. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 29.8.2003. Käsikirjoitus ja ohjaus: Pasi Lampela, lavastus: Katariina Kirjavainen, puvut: Maija Pekkanen, valot: Juhani Leppänen, ääni: Mauri Siirala. Rooleissa: Pekka Laiho, Hannele Lauri, Niko Saarela, Milka Ahlroth, Juha Veijonen.