Arvio: Pudotuspeli
PALVELUKSEEN HALUTAAN: MUKAVA KUSIPÄÄ
Lillanin Pudotuspeli on mainio komedia nykyaikaisesta työnhausta
Alku muistuttaa oudolla tavalla Nelosen suosikkisarja Lostia. On joukko
toisilleen vieraita ihmisiä, jotka ovat päätyneet itselleen outoon
ympäristöön. Hengissä selvitäkseen on pakko ruveta ottamaan selvää muiden
motiiveista.
Nyt ei tosin olla autiosaarella vaan monikansallisen huonekalufirman
Dekian kokoushuoneessa. Neljä tarkan seulan läpi käynyttä työnhakijaa
saapuu työhönottohaastattelun viimeiseen vaiheeseen. Paikkoja on tietenkin
tarjolla vain yksi.
Pian käy selville, että tämä ei olekaan mikään tavallinen haastattelu –
haastattelijoita ei nimittäin näy missään. On vain luukku seinässä, josta
ilmestyy hakijoille mitä mielikuvituksellisimpia tehtäviä. Kaikella tuntuu
olevan tarkoituksensa, mutta kuka tätä hommaa oikein pyörittää? Ja ehkä
kaikki ei olekaan sitä, miltä aluksi näyttää?
Tämä on lyhyesti kuvattuna Pudotuspeli, katalaanikirjailija Jordi
Galceranin menestyskomedia. Vuonna 2003 Barcelonassa kantaesitetyn
näytelmän universaalista puhuttelevuudesta kielii se, että se on nähty
ennen Suomea jo seitsemässä maassa ja tullaan näkemään lähiaikoina
vähintään yhtä monessa.
Galceran on maailmanmenestyksensä ansainnut. Pudotuspeli on dynamiittia,
teräksenlujaa draamaa alusta loppuun. Sen osoitti myös Lilla Teaternin
ensi-iltayleisö, joka palkitsi näytelmän suomenkieliseen kantaesitykseen
saapuneen kirjailijan melkoisella aplodimyrskyllä.
Trilleritausta näkyy
Jordi Galceran on kirjoittanut komedioiden ohella aiemmin myös kauhua.
Kirjoittajan trilleritausta näkyy selvästi esityksen dramaturgiassa, joka
tuo mieleen Hitchcockin Takaikkunan: jännite rakentuu suljetussa tilassa
pala kerrallaan, pienistä detaljeista kohti suurempia kokonaisuuksia.
Jokainen tehtävä paljastaa hahmoista ja tilanteesta jotakin uutta, koukku
seuraa koukkua. Näin näytelmä pitää katsojan tiukasti pihdeissään
yllätykselliseen loppuratkaisuun saakka.
Vaikka Pudotuspeli on ennen kaikkea komedia, joka saa meidät nauramaan
oman aikamme arvoille, ottaa se suljetun tilan ja työnantajan
kasvottomuutta korostavan asetelman kautta kantaa myös globaalin
markkinatalouden mielivaltaan.
Esille nousee ennen kaikkea kysymys työpaikkojen pelisäännöistä: mitä
työnantajalla on oikeus työntekijöistään tietää? Onko piilevä depressio
oma asiasi, vaikka sen voidaan olettaa maksavan firmalle tulevaisuudessa
kymmeniätuhansia euroja?
”Grönholmin metodissa” (näytelmän alkuperäinen nimi) raja yksityisen ja
yleisen välillä ei ole oikeastaan enää edes relevantti, sillä halutessaan
työnantaja saa kuitenkin tietoonsa kaiken. Ihmisen aitoutta olennaisempaa
onkin sopivien mielikuvien välittyminen. Kuten eräs näytelmän hahmoista
sanoo, Dekia haluaa ”kusipään, joka vaikuttaa mukavalta”. Onhan se vain
uhkakuva, onhan?
Hioutuneet roolit
Näytelmän henkilökavalkadi on onnistunut poikkileikkaus oman aikamme
stereotyypeistä. On piinkova insinöörimies (Pekka Strang), omituisia
höpöttelevä kaupparatsu (Carl-Kristian Rundman), keittiöpsykologiaa
harrastava humanisti (Sampo Sarkola) ja itsensä kovettamaan pyrkivä
bisnesnainen (Jonna Järnefelt).
Nelikon näyttelijäntyö on miellyttävän tasapainoista. Tulkinnan särmät
ovat hioutuneet kohdalleen, sillä sama ryhmä on esittänyt näytelmää
Lillanissa ruotsiksi tammikuusta lähtien. Mutta kuka Grönholmin metodista
lopulta selviytyy voittajana? Onko todellista vahvuutta se, että tunnustaa
heikkoutensa? Vai pärjääkö nykyaikaisessa bisneksessä paremmin
ihmistyyppi, joka rakentaa heikkouksiensa ympärille läpipääsemättömän
suojapanssarin? Käskivät olla kertomatta, joten en kerro. Menkää katsomaan
itse.