Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Isät ja pojat

Terttu-ElinaKalaja – Karjala – 10.03.2005

HIENOSTI SOLJUVA VENÄLÄISKLASSIKKO


Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä tulee jälleen todistettua venäläisen realismin pettämättömyys. Ivan Turgenjevin Isät ja pojat -tarina (1862) kiehtoi aikanaan pohjoisirlantilaista kirjailijaa Brian Frieliä, joka kirjoitti romaanin pohjalta Lontoossa vuonna 1987 kantaesitetyn samannimisen näytelmän. Tämä versio on saanut Kari Heiskasen suomentamana ja ohjaamana tunnelmaltaan vääjäämättömän venäläisen muodon. Kaikkea toimintaa kehystävät sekä mitään odottamaton melankolisuus että esitsehovilainen vanhan haikailu, johon iskeytyy uusi ja rohkea yhteiskunnallisuus.


Uhmakas nuoriso pyrkii muutokseen


Lavastaja Hannu Lindholmin luomat interiöörit kertovat venäläisen aristokratian hillitystä charmista, jota hieman väräyttää sinänsä suvaitseva kaksinaismoralismi. Kuin myrkkynä tähän puutarhaan tunkeutuu 1800-luvun puolivälin uhmakas, nihilistinen nuoriso. Se pyrkii muuttamaan maailman mutta joutuu taipumaan kohti lähtöpaikkaansa: uhmakkainkaan lintu ei lennä kotipesästään kauas. Ääriradikaalinkin on kunnioitettava rikkumattomia arvoja, vaikka panisi kaiken muun säpäleiksi.


Näyttämöiden pettämättömät veljekset Kari ja Ilkka Heiskanen esittävät Kirsanovin veljeksiä, maa-aatelisia. Nikolai touhuilee toisarvoisia eikä hänen ”lintupaistinsa” lennä kaukana. Pavel puolestaan viettää turhautunutta elämää, mutta sisällä kytee. Hän haastaa kaksintaisteluun Jevgeni Bazarovin (Kari-Pekka Toivonen), mutta todellinen maali on oma menetetty nuoruus ja purkautumatta jäänyt radikalismi. Pavel ei kestä katsoa aatteen aidointa ruumiillistumaa, nuorta Jevgeniä. Pavel naamioi laukauksensa rakkauskateudeksi, vaikka se lienee enemmän nuoruuskateutta. Kohtaus on rakennettu kaikilta elementeiltään tavattoman hienosti.


Nuoren polven Kirsanov, Sami Hokkasen tulkitsema Arkadi, on lyöttäytynyt nihilistien joukkoihin, mutta hänen edistysuskonsa horjuu. Nihilismi on Arkadille osa aikuistumisriittiä toisenlaisista vakuutteluista huolimatta. Samalla se käy tutustumisretkestä alempaan säätyyn. Hokkasen johdonmukaisesti esittämästä Arkadista ei ole murtamaan juuriaan, saati koko Venäjää. Jevgeni Bazarov, lääkärikandidaatti, on keskiluokkaisesta virkamiestaustasta, ja jo siksi hän on otollinen vallankumoussankariksi. Hänen öykkäröivä käytöksensä on osuvasti viitteellinen ja uskottava karikatyyrinäkin.


Mutta ei voi uhmakas Jevgenikään mitään, kun nuori leski Anna Odintsova (Minna Suuronen) kesyttää hänet. Suurosen tulkitseman Annan äidillisyys on etäistä mutta järkkymätöntä. Ei ole sellaista jevgeniä, joka pysyisi sille kylmänä. Villi kansantyttö Dunjasha (Ursula Salo) ei saa Jevgeniltä rakkautta, vaikka aatteen mukaan pitäisi. Tarinan todellisuudessa edelleen renki naikoon piian.


Hedelmätön isä-poika -suhde


Isä ja poika Bazarovin suhde on tuottamaton, suorastaan hedelmätön toisin kuin elämän suurpiirteisemmin ja pehmeämmin vastaanottavien isä ja poika Kirsanovin. Näyttämö värisee näistä venäläisistä mieshahmoista ja niiden osuvasta tulkinnasta.


Mika Ijäksen valaistus rakentuu nopeista ja liukuvista tunnelmista niin kauniisti, että yksinpä sen ja lavastuksen visuaalisuus on näkemisen arvoinen.


Venäläisen klassikon traditioon kuuluvat viivyttelyt, mutta ainakaan tämä Isät ja pojat -versio ei sorru joutavaan laahustamiseen vaan elää riemukkaina maalaistyttöjen kiljahduksina, tanssina, musiikkina, tapaamisen riemuna ja yhtäkkiä viiltävinä, kalpeina kohtaamisina, ohi kulkemisina. Kukat tallautuvat kuin kuoleman enteenä.


Ehjä kokonaisuus


Ivan Turgenjevin Isät ja pojat -romaanin näytelmäsovitus on täysimittaista draamaa, joka tavoittaa myös pienieleisillä viitteillä venäläistä tapakulttuuria. Tunnemme sitä ja kuitenkin näemme sen sivullisina. Siinä on ehkä se salaisuus, joka antaa tällekin näytelmälle sipaisunsa kuin Jevgenin plastinen, pyöreä taikaliike.


Isät ja pojat on ehjä kokonaisuus ja hallittua perinteistä teatteria. Muutama yksittäinen sana tosin kalskahtaa hieman oudolta kontekstissaan: eipä ”veisaa” venäläinen ”virttä” ikoninsa edessä. Verraton käsiohjelma kannattaa joka tapauksessa hankkia elämyksen tueksi ja historian kertaukseksi.


Isät ja pojat kertoo miehuuden kaaren. Jokainen sukupolvi tahtoo vääntää maailmanratasta oman tahtinsa mukaiseksi ja rauhoittuu sitten. Muutamiin aina jää kytemään uutta tuottavan aatteen palo. Jevgeni on sankari, ei täysin hyveellinen mutta lapsekkuudessaankin moraalisesti tarinan kestävin mies. – Ja aina jossain kaipaa yksinäinen nainen.