Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Tango

Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 25.8.2000

Tangoten kohti fasismia



Kaupungin- teatterin Mrozek- klassikosta kajastaa nykyisyys


Slavomir Mrozek: Tango. Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Suomennos Tapani Kärkkäinen, ohjaus Milko Lehto. Rooleissa
Jouko Klemettilä, Leena Uotila, Erkki Saarela, Eeva-Liisa Haimelin, Jarkko Rantanen, Pekka Huotari ja Cécile Orblin.


Kun Puolasta emigroituneen Slavomir Mrozekin Tangoa tarkasteltiin ensimmäisen kerran Suomen Kansallisteatterin tulkintana
vuonna 1966 eli kaksi vuotta näytelmän ilmestymisen jälkeen, sitä luettiin samoin kuin muitakin sosialistisen Euroopan draamoja.

   

Jokaisen lauseen arveltiin kertovan pinnan alla totuuksia, jotka virallinen informaatio, yhteiskunnallinen hymistys lakaisivat
visusti maton alle.

   

Samalla tietenkin oivallettiin, että myös Mrozek itse kuului teatterin uudistajiin siinä kuin ajan muutkin suuret nimet Beckettistä
Ionescoon. Sodan jälkeinen maailma purki taiteessakin pettymystään satiiriin, groteskisuuteen, ihmiskuvan ääriväreihin tarraten.
Maailma ei enää ollut entisensä, ei myöskään teatteri.

   

Jo näistä syistä oli kiinnostavaa nähdä samainen Tango nyt Helsingin kaupunginteatterissa, nykynuoren ohjaajan tulkintana
ja yli 30 vuotta ensivaikutelmaa myöhemmin.

   

Miltei yllättävästi Tango eli yhä ja jälleen, vaikka sen oma alkuperäinen poliittinen ilme tarjoaa tässä vaiheessa enemmän
jälkiviisautta kuin uutta oivallusta. Tänään Tango ei ole uutta eikä ihmeteltävää.

   

Etukenossa sitä
huomasi kuitenkin seuraavansa, kiinnostuneena, joskin välillä puheen vuolaudesta uupuen.

   

Värikkäästä, ilmaisullisia ylilyöntejä pelkäämättömästä tulkinnasta mieleen tuli lottoarvonnan pyörivä rumpu lukemattomine
numeroineen.

   

Tangon lottorummussa pyörivät suloisessa sekamelskassa taide, vapaus, seksi, muoto, idea, järki, aate, kapina, valta ja mitä
kaikkea.

   

Ongelmat ratkaisevaa oikeaa riviä ei kukaan katsomossakaan luultavasti löytänyt. Juoneen kuuluva kapinakin tukahtuu, kun ei
ole mitä vastaan kapinoida. Se on yksi näytelmän oivalluksista. Vapaus vei protestilta kaikupohjan.

   

Tangon loppuarvonnan lisänumeroissa oli myös jotain kylmäävän tämänpäiväistä.

   

Viimeistä tanssia jäi tanssimaan vallan kaapannut murhaava lihaskimppu, vietävänään ammoisiin arvoihin juuttunut höpsö vanhus.
Hekö kuljettavat maailmaa uusiin suuntiin? Sitä me jäimme miettimään, se oli kaupunginteatterin esityksen tätä päivää, loppuun
kytkeytyvä uuden fasismin oire.

   

Maija Pekkasen
suunnittelemat hurmaavan hirveät puvut sekä Pekka Korpiniityn rähjälavastuksen tyrmäävä rikkaus tukivat hienosti Milko Lehdon
ohjauksen demonstratiivisuutta. Ensi-ilta tosin käynnistyi rytmi vuotaen ja aika kankein repliikein, mutta vireen löydyttyä
ja tyylin auettua katsomoon Tangoa katseli myös näyttelijäntöiden kautta mielikseen. Päällimmäinen ote piti paremmin kuin
alusta arvasikaan.

   

Esimerkiksi Jarkko Rantanen entisen maailman vanhana enona tekee yhden koskettavimmista roolitöistään, niin myös Eeva-Liisa
Haimelin kuolemaa hakevana mummona. Leena Uotilan komedia- ja satiiritaidot tunnetaan ja ovat täydessä käytössä, niin myös
Erkki Saarelan riehakas tyyli.

   

Pekka Huotarin vallankaappariin, Edekiin latautui kova pelottavuuden vivahde. Cécile Orblin oli moneen suostuvan tyttöystävän
roolissa raikas hahmo replikoinnin hienoisesta aneemisuudesta huolimatta.

   

Ja sitten
– oli Jouko Klemettilä, taas kerran omassa roolissaan, hän oli säkenöivänä, intensiivisenä ja ristiriitaisten tunteiden repimänä
Arturina todella syy seurata Tangon heittelehtivää filosofointia.

   

Taas kerran näki, että kaikki roolit eivät sovi jokaiselle, viime kauden Don Juan ei Klemettilälle ollenkaan, mutta Tangossa
hän on taiteilijana, osaajana ja hurmurina jehu paikallaan.

   

Tangon esitys kestää kaksi ja puoli tuntia. Ne eivät ole kevyttä nähtävää, mutta myös komedian mittatikulla arvioiden enemmän
kuin kohtuullista teatteria.