Arvio: Tango
Tangoaskeleet vievät intellektuellin umpikujaan
Radikaali-isä kauhistuttaa. Jouko Klemettilää Artur-poikana hirvittää hänen vanhempiensa ja muun yhteiskunnan arvorappio. Poika haluaisi palauttaa kadotetut vanhat arvot – muodollisuuden ja perinteet – eroottisen estottomuuden ja dekadenssin tilalle.
”Vain farssi on mahdollinen”, todetaan Slawomir Mrozekin vuoden 1965 draamassa: maailmasta ovat arvot kadonneet, tragediaa ei enää ole, sillä kukaan ei ota sitä vakavasti.
Tango on siltä ajalta jolloin näytelmät useinkin olivat metaforisia. Niissä käsiteltiin yhteiskuntaa tavoilla, jotka eivät aina olleet ihan pläkkiselviä, vaan katsojan piti suorastaan pohtia mistä kaikesta nyt on kyse; Itä-Euroopan maissa aikalaiskritiikki verhoutui myös sensuurin harhauttamiseksi kaikenlaisiin naamioasuihin.
Tangon on myös sanottu viittaavan parodisesti Hamletiin: nuori mies häpeää vanhempiensa käytöstä ja äitinsä uskottomuutta ja käy kapinaan edellisen sukupolven aiheuttamaa hävitystä ja moraalityhjiötä vastaan.
Tangossa on paikoin kafkamaista mustaa komiikkaa, se on farssi, tragedia ja tragikomedia. Mrozekin tyylikeinona on sekoittaa näytelmätyypit: siksi näytelmä vieläkin yllättää ja ajatteluttaa.
Mutta Puola, 60-luku ja aikansa merkkinäytelmä – miten ne käyvät yksiin Suomen, 2000-luvun ja Helsingin Kaupunginteatterin kanssa?
Kansan Uutisten arvostettu kriitikko Maija Savutie kutsui Tangoa 34 vuotta sitten intellektuellin umpikujaksi. Tuolloin Suomen Kansallisteatteri esitti Tangon Jack Witikan ohjauksena. Savutie kirjoitti: ”Tango on pessimistinen ja hyvin kitkerä näytelmä.”
Kyse on sukupolvista: näytelmän Eleonora ja Stomil ovat iloisen ja pinnallisen 20-luvun kasvatteja – ja sitä sukupolvea, joka sai aikaan maailmansodan ja kaaoksen.
Heidän poikansa Artur sen sijaan on intellektuelli, joka syyttää heitä arvotyhjyydestä ja muotojen hylkäämisestä. Artur haluaa maailmaan entisen moraalin ja järjestyksen.
Keskeinen kysymys on, kuka tai mikä muodon ja järjestyksen palauttaa, kuka siis käyttää valtaa, ja milloin siitä tulee väkivaltaa.
Milko Lehdon ohjauksessa Tango tanssitaan nykyajassa. Vanhemmat ovat aika harmitonta 1960- ja 70-luvun hippi-solidaarisuusväkeä, vapaan kasvatuksen ja löyhän sukupuolimoraalin puolella.
Artur soimaa heitä järjestyksen puutteesta ja velttoilusta. Vanhemmat, isoäiti ja setä lyövät mieluusti korttia sottaisessa olohuoneessaan yhdessä asuntoon pesiytyneen vähäpuheisen muskeliveikon kanssa; Edek on äidin ”ystävä”.
1960-luvulla diktatuurin ja diktaattorien pelko oli Euroopassa vielä todellinen. Kun näytelmän lopussa fyysisen voiman edustaja vei vanhojen arvojen kannattajan klaustrofobiseen tangoon, katsojien nauru juuttui taatusti kurkkuun. Farssi päättyi groteskiin tanssiin – länsimaisen sivilisaation raunioilla?
Enää ei näytelmä tunnu kovin kitkerältä. Se on menettänyt suurimman osan hermosäikeistä, jotka yhdistivät sen suoraan aikaan. Nyt satiiri viittaa kuviteltuun. Mutta jäljellä ovat keskustelu ideologioiden arvoista ja henkilökuvien komiikka. Sitä Kaupunginteatterin esityksessä hyödynnetään ronskisti.
Klemettilä on taitavasti tosikko
Jouko Klemettilä pitelee taitavasti yllä Arturin tosikkomaista arvaamattomuutta, antamatta liikaa periksi tämän omituisuuden komiikalle.
Arturin älyllinen kireäpipoisuus asettuu hilpeään ristiriitaan varsinkin Erkki Saarelan Stomil-isän kanssa.
Saarela on iloluontoinen pelle, hälläväliä-hedonisti, jonka harrastama ”avantgarde” tuottaa Pekka Korpiniityn kiintoisaksi rojuläjäksi lavastamalla näyttämöllä hervottomia performansseja. Maija Pekkasen puvuissa on teatraalista silmänruokaa ja ironiaa.
Leena Uotilan esittämä äiti on samaa sukupolvea miehensä kanssa, maanläheinen tyyyppi, jota Pekka Huotarin sivistymätön, hihittelevä macho-Edek pitää eroottisesti tyytyväisenä.
Eeva-Liisa Haimelin on originelli homssu-isoäiti, Jarkko Rantasen setä taas pursuaa vanhaa aristokratiaa, jonka avuttomuus muutosten edessä on toivottoman syvää.
Cécile Orblin on Arturin serkku ja oikukas tyttöystävä Ala, jonka eroottinen estottomuus ahdistaa Arturia – tämähän janoaa muodollisuutta ja perinteitä, esimerkiksi oikeita häitä.
Mutta farssi muuttuu tragediaksi, kun Artur käsittää, että vanhoja arvoja ei voi palauttaa. ”Vain valta voidaan luoda tyhjästä”, päättelee Artur. Kun kadotettuja arvoja ei voida elvyttää henkiin, jäljelle jää vallan hamuaminen.
Intellektuelli ei pysty kuitenkaan valtaa pitämään, sanoo Mrozek, vaan arvotyhjiössä sen ottaa haltuunsa fyysisesti voimakas massa. Fasismi, uusnatsismi, skinheadit?
Puheliasta dialogia, viime vuosisadan draamaestetiikan toisteisuutta olisi voinut hiukan tiivistää asian kärsimättä.Tangon teemat kiinnostavat yhä, kunhan niitä kaivelee esiin. Draamalliset yllätykset ovat myös tallella.