Arvio: Manillaköysi
MANILLAKÖYSI SITOO KATSOJAN KIINNOSTUKSEN
Monille keski-ikäistyville tämä kirjaluettelo lienee tuttu: Kalevala, Tuntematon sotilas, Helmi, Punainen poni, Kärpästen herra ja Manillaköysi. Niinpä niin, keskikoulu ja äidinkielen tunti. Ja monille tämä viimeksi mainittu saattoi jäädä melko sulamattomaksi, kun lukijan ikä oli 14 ja rapiat päälle.
Toisin käy nyt, kun ikää ja ymmärrystä on – onneksi – enemmän. Lauri Siparin Helsingin kaupunginteatteriin dramatisoima Manillaköysi on hienoa teatteria.
Siparin versiossa näemme näyttämöllä myös kirjailijan ja hänen ystävänsä Tuomas Anhavan, jotka antoisasti ja kiihkeästi keskustelevat 50-luvun modernismin aallon harjalla kirjoittamisen syvimmästä olemuksesta. Myös Väinö Linnan pääteos saa osansa keskustelussa.
Meren teksti elää karikatyyreistä. Ja näyttelemistaiteen näkökulmasta katsottuna kaupunginteatterilla on juuri näihin karikatyyreihin soveltuva mies: Jari Pehkosen mielisairaat kuriin paneva hullu luutnantti ja naismainen, saksalaisia sotilaita ihaileva rautatievirkailija sekä kiihkeän kirjailija Anhavan hahmo ovat ääreistaitavasti rakennettuja meuhkaajien perikuvia, joihin katsoja, jos ei suorastaan rakastu, niin ainakin tykästyy.
Näyttämökuva on sotamiesmäisen harmaankeltainen, mutta tälläkin on tavoitteensa: harmaanankea on Joose Keppilän matkakin köytettynä kohti taakan tuhoa. Mies on kerrassaan puhumaton, mikä johtuu tietenkin tiukasta puristuksesta mutta myös tyypillisen suomalaisesta periksiantamattomuudesta.
Manillaköytensä lukenut muistanee, että teoksen kerronta koostuu tarinoista ja takaumista. Joose Keppilän köydenkuljetus siirtyy tarinankertojan kautta ettenpäin. Näyttämöllä Keppilän odysseia on vain sivujuonne, ja juuri sisäkkäiskertomukset on tuotu esille taiten ja akateemikko-kirjailijan tekstiä kunnioittaen.
Teoksen yleisteema, ihmisen vaelluksen jonkinasteinen absurdius ja ympäristön sille asettamat vinkuraiset raamit, tulee esittäytyy juuri näissä kertomuksissa.
Helsingin kaupunginteatterin Manillaköysi voisi olla äidinkielenopettajan opetusuni. Näyttämösovituksen viittaukset suomalaisen kirjallisuuden historiaan ja merkkiteoksiin on pantu esiin tyylikkäästi ja punottu juonenköyteen.
Esitys tekee oikeutta alkuperäistekstille, mutta luo kuitenkin itsenäisen taideteoksen, jota sitäkin voi nautinnollisesti seurata.