Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Manillaköysi

Marja Kuparinen – Kirkko & kaupunki – 2007/9

NAURU SODAN MIELETTÖMYYDELLE

En ole ollut sodassa enkä satu olemaan myöskään mies, mutta mikään näistä ilmeisistä puutteista ei estänyt nauttimasta Helsingin kaupunginteatterin Manillaköydestä. Kurkkua jopa taisi kuristaa, kun täysi katsomo ponkaisi seisomaan ja suuntasi kitsastelemattomat taputukset esityksen lopuksi näyttämölle ilmaantuneelle kirjailija Veijo Merelle.


Näytelmän nimi viittaa tarinan mukaan sotamies Joose Keppilän sotasaaliina kotiin kuljettamaan köyteen, ainoaan käyttökelpoiseen esineeseen, joka sotaretkeltä miehen käteen tarttui. Tiukkaan rinnan ympärille piiloon kiedottu köysi saattoi myös pitää miehen mielen kurissa: ainakaan tyhjin käsin ei takaisin tulla. Valitettavasti vaimo Elviira nirhii lopussa köysipanssarin Joosen päältä. Todellisuus on otettava vastaan ilman panssaria, juuri niin kuin se on.


Mikä sitten Lauri Siparin dramatisoimassa näytelmässä puhuttelee? Ehkä se on Petteri Sallisen ohjauksessa tyylittelyn kautta saavutettu etäännytys ja väljyys, joiden suojissa pystytään nauramaan sodalle, sotaväsymykselle, hulluksi tulleille sotilaille, kuolemalle, itsepäisille suomalaisille ja entisille saksalaisille aseveljille.


Huumori suuntautuu välillä suoraan yleisöön, välillä se taas syttyy miesten kehittämästä tilannekomiikasta. Yleisö pääsee mukaan sotatarinoiden sikermään, jota ryydittävät hyvät musiikkivalinnat. Väliin hiljennytään veret seisauttaviin kokemuksiin.


Näytelmä on nousujohteinen. Ensimmäinen näytös toimii johdantona, ja hersyvimmät naurut irtoavat väliajan jälkeen. Lisäplussaa tulee napakasta tarinan juoksutuksesta. Väliaikoineen esitys kestää alle kaksi tuntia.