Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Manillaköysi

Marjatta Hietaniemi – Keskipohjanmaa – 09.03.2008

KUNNIANOSOITUS MANILLAKÖYDELLE

Ylöspäin kohoava ruohoinen näyttämö, sen edessä rautatiekiskot ja molemmin
puolin näyttämöä kohoavat tornimaiset rakennelmat. Siinä Manillaköyden
vaihtumaton näyttämö, joka sopii yksinkertaisuudessaan ja
moni-ilmeisyydessään oivallisesti Manillaköyden tapaisen modernin
kerronnan ja metakerronnankin näyttämöksi.

Manillaköyden ilmestymisestä on kulunut viisikymmentä vuotta. Romaania ei
ole ennen näyttämöllä nähty, vaikka siitä on tehty elokuva jo vuonna 1976.
Syy on ehkä Manillaköydessä itsessään; se ei sisäkertomuksineen herkeästi
draamaksi käänny, vaikka romaanin alku köydenlöytymiseen on sinänsä kuin
suoraan näyttämöltä. Ehkä aikakaan ei ole aiemmin ollut kypsä tuoda
näyttämölle modernismin kansainvälisestikin tunnettua merkkiteosta. Vasta
postmodernismin keinot metateksteineen ja radan yli risteilevine
vuorosanoineen ojentavat tekstin katsojan syliin vuosikymmenten yli.

Lauri Siparin näyttämösovitus ja Petteri Sallisen ohjaus lyövät kättä
toisilleen. Sovitus on ajanmukainen ja ohjaus rapsakka. Eteenpäin
menemisen vaikutelma on ilmeinen, vaikka resiinaa välillä edestakaisin
näyttämöllä liikutellaankin.

Veijo Meren sisäkertomukset ovat haaste näyttelijöille. Teksti sinänsä on
niin irvokasta, ettei näyttelijä tarvitse esimerkiksi sikakertomuksen
esittääkseen sen kummempia näyttämöllisiä lisätehosteita. Sama, mikä
koskee tekstin kirjoittamisen perusteita, koskee myös näyttelemistä.


Tekstin tulee riittää. Tosin pitkät monologit hieman takeltelivat paikoitellen vielä näytelmän toisessa esityksessä.

Tekstien kautta tulee lähelle myös sota kaikkine mielettömyyksineen.
Näytelläkin ehditään välillä. Koomisimpia kohtauksia näytelmässä on, kun
Jari Pehkonen sähköttäjänä yrittää saada saksalaista upseeria nousemaan
junaan ja kaikki sekoilu, mikä siitä sitten seuraa.

Hauskoja ovat myös saksalaisten sotilaiden tanssi ja taidokas
flamenco-esitys, joka on sijoitettu väliajan jälkeen. Iloa piisaa myös
nuoren Veijo Meren ja Tuomas Anhavan sananvaihdosta. Koominen silmillään
näyttelijä on niin ikään köydenkantaja Joose Keppilää esittänyt Pekka
Huotari
.

Manillaköysi ei ole pelkästään hauskuttava näytelmä. Sillä on vakavakin
puolensa eli kuten nuori Veijo Meri sanoo, manillaköysi on symboli Suomen
kansasta ja sen kohtalosta. Lopussa köysi joudutaan pilkkomaan, jotta
Joosen henki pääsisi kulkemaan. Sotareissu saa tulkintansa: Turha reissu,
mutta tulipahan tehtyä. Hengissä sentään säilyttiin.

Manillaköysi-näytelmä on siis viime kädessä kunnianosoitus
Manillaköysi-romaanille ja sen kautta muistutus sodan kauheudesta. Joose
Keppilän sijaan manillaköysi on johtomotiivi, jonka kantaminen nousee
päähenkilön asemaan.