Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Viimeinen sikari

Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 11.03.2005

Se toimii sittenkin


Unkarilaisen Ferenc Molnárin Liliomin tarina Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä on jo ohi. Esityskertoja se sai 28. Bengt Ahlforsin kirjoittama ja ohjaama Viimeinen sikari, Lasse Pöystin ja Tea Istan tähdittämä ikääntyvien ihmisten komedia on puolestaan siirretty suuren puolen ohjelmistoon.


Viimeisen sikarin ensi-ilta nähtiin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä viime keväänä. Tieto siirrosta pani pelkäämään pahinta. Mitä tapahtuu neljän näyttelijän intiimiesitykselle, mitä itse ilmaisulle, kun tulkinta siirretään kaksi kertaa suuremman katsomon eteen.


Piti käydä katsomassa. Ja yllätys, yllätys, se toimi sittenkin. Tuli todistetuksi, että puheet näyttelijöiden ammattitaidosta eivät ole pelkkää pötyä. He siirsivät Viimeisen sikarin jokseenkin pakottomasti uusiin tiloihin. Esityksen kestokin venyi sen verran, minkä suuren puolen väliaika vei. Se on aina hieman pitempi.

Ikääntyvän Suomen ikääntyvät kansalaiset haluavat katsoa ikääntymisen problematiikkaa käsitteleviä näytelmiä. Ja kernaimmin Viimeisen sikarin kaltaisia puolikomedioita. Ei ahdistusta, vaan vapautusta yhteisten tuntojen äärellä.


Näytelmä sitä paitsi sopi suurelle puolelle myös siinä mielessä, ettei Viimeisestä sikarista löydy kovinkaan salaisia juonteita eikä esityksestäkään lähikuvaa vaativia vivahteita. Näytelmä on varsinkin alkupuolellaan Lasse Pöystille kirjoitettu monologi, käytännössä eräänlainen luento, joka kohdistetaan suoraan katsojalle.


Suurella puolella on sitä paitsi totuttu kevein äänenpainoin etenevään ohjelmistoon. Ikävä kyllä, Liliom saattaa olla siellä liikaa, Viimeinen sikari ei.

Permanto olikin tiistaina täynnä. Parvekepaikkoja Viimeiseen sikariin ei sentään myydä, vaikka kysyntää olisi. Tilausbussit täyttivät nytkin kaupunginteatterin parkkipaikkoja, ja loppukevät näyttää loppuun varatulta.


Huoli rahastuksen sivumausta ja jonojen pakkopurkamisesta oli tällä kertaa turha, mutta peruskysymys silti mielenkiintoinen.


Onko teatteriesitys sitä taidetta, jota voi viskoa pyörimään minne vain? Vai onko se sittenkin ilmaisuasteen viimeistelyä myöten omaan syntyhistoriaansa sidottu kokonaisuus?
Vastauksia näyttää olevan kaksi. Kyllä ja ei. Riippuu näytelmästä, riippuu näyttelijöistä.
Syksyllä Viimeinen sikari ilmeisesti palaa pienelle puolelle, ehkä sittenkin helpotukseksi, myös tekijöille.