Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Viimeinen sikari

Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 9.5.2004

Seksiä, valheita ja ihmisen ikävää

Tea Ista on näyttämön helmi Bengt Ahlforsin Viimeisessä sikarissa

Bengt Ahlfors: Viimeinen sikari. Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Suomennos Lasse Pöysti, ohjaus Bengt Ahlfors, lavastus Erkki Salvesen, puvut Sari Salmela, valot Juhani Leppänen, ääni Antero Mansikka, rooleissa Lasse Pöysti, Tea Ista, Mauri Heikkilä ja Leenamari Unho.

Vika saattaa olla minussa itsessäni, mutta vaikea on kuvitella tilanne, jossa hieno Tea Ista piiskaisi kirkon sakastissa käsiraudoin kahlittua pikkukaupungin kirkkoherraa eli Mauri Heikkilää kohti sadomasokistista orgasmia.
Paljon enempää en juonesta paljasta, mutta sellaisestakin seksistä Bengt Ahlforsin uudessa Viimeinen sikari -näytelmässä on kysymys, tosin aktista jossain muualla.
Lasse Pöystille sorvattu mittakomedia toimii aavistettavien, mutta silti yllättävien käänteittensä tasolla.
Se toimii tilanteitten synnyttämästä huumorista. Vähemmän osuvaa on elämätöntä elämää sureville vanhuksille nauraminen. Ja yleisö nauroi, nauroi, kun pantiin nauramaan.
Oli miten oli, Helsingin kaupunginteatteri on löytänyt ohjelmistonsa sisältörakenteeseen kultamunan.

Väestö ikääntyy myös teattereiden katsomoissa. Yhä vaikeampi on samaistua lemmentuskaa tihkuvien teinien, Romeoiden ja Julioiden problematiikkaan, mutta Tea Ista ja Lasse Pöysti ovat nannaa.
Pienen näyttämön Kvartetti pyörii loppuunmyytynä kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Sama kohtalo näyttää odottavan myös Istan ja Pöystin tähdittämää Viimeistä sikaria.
Tilaa löytyi eiliseen ensi-iltaan muutaman hajapaikan verran ja seuraavan kerran vasta ensi tammikuussa. Tältä vuodelta esitys on loppuunvarattu. Lipunmyynti vuoden 2005 näytöksiin alkaa syyskuussa, kerrotaan Helsingin kaupunginteatterista.

Henkilöitä Viimeisessä sikarissa on neljä: eläkkeellä oleva rehtori, työelämän jättänyt kirjastonhoitajavaimo, pikkukaupungin kirkkoherra ja avioeroaikeissa elävä papin tytär. Näille kaikille Viimeinen sikari hakee oikeutta omaan elämään ja kaikkinaisiin iloihin.
Me katsojat olemme tietenkin samaa mieltä. Myös vanhuksilla on oikeus seksiin ja rakkauteen.

Mutta se juoni, välillä pyssynpaukkeineen ja tappavine sairauksineen aivan mahdoton. Ja rakenne?
Asiaan eli juoneen käydään käsiksi vasta väliajan koittaessa. Siellä näytelmä piristyy teatteriksi ja piristyy katsojakin, jos on enää piristyäkseen alun runsaan puoli tuntia vievien jorinoiden ja marinoiden ynnä muun epädramaattisen krääsän jälkeen.
Lasse Pöystin ohjaaja Bengt Ahlfors sijoittaa vähän väliä etunäyttämölle paasaamaan suoraan yleisölle rehtorin käyttämättä jääneistä mahdollisuuksista. Aika alleviivaavaa, vaikka Pöysti näytteleekin roolinsa tutuilla takuuominaisuuksillaan: lämmöllä, itseironialla ja hallitulla ulkopuolisuudella.

Tea Ista on kuitenkin tulkinnan helmi, kunhan hänen roolinsa saa vihdoin ja viimein luvan alkaa. Hän on ylittämättömän tarkka havainnoiltaan silloinkin, kun näytelmä jättää näyttelijän jokseenkin tyhjän päälle, seinustalle seisomaan. Hän on viiltävä oikeuksiaan hakevana naisena ja nimenomaan nainen, sensuelli ja kaunis. Hän on tulkinnan oikea ihminen.
Myös Mauri Heikkilä on charmikas, mutta hieman puiseva kirkkoherrana käsiään ojennellessaan. Leenamari Unhon näyttelemänä eroa pohtiva tytär on raikas ja energinen henkilö.
Erik Salvesen on lavastanut olohuoneinteriöörin asutuksi ja kodikkaaksi. Sari Salmelan suunnittelemat puvut kertovat kantajistaan ja sopivat heille.

Ensi-iltaa edeltävässä näytöksessä yleisö piti näkemästään. Ei haitannut, vaikka tarinan uskottomuusteema käveli finaalissa noin vain ovista ulos vailla loppukäsittelyä.
Näyttelijöiden taidot ja karisma ratkaisivat. Ne ovatkin parasta Viimeisessä sikarissa.