Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kerjäläisooppera

Arja-Anneli Tuominen – Kansan Uutiset – 27.03.2007

KERJÄLÄISOOPPERA ISKEE SUORAAN SUONEEN

Helsingin Kaupunginteatterin Kerjäläisooppera palaa berliiniläisille
juurilleen; karheaan kabareetyyliin, jossa viiltävä satiiri kohtaa ronskin
huumorin. Kuuluisa brechtiläinen etäännytyskin on osin peräisin kabareesta,
jossa välillä selitetään yleisölle missä mennään ja miten henkilöihin
pitäisi suhtautua.

Hiveleviin musikaaleihin tottuneen kaupunginteatterin yleisön saattaa olla
aluksi vaikea suhtautua Kari Heiskasen ohjaamaan raadolliseen tarinaan,
mutta vähitellen se tuntuu imaisevan yleisön puolelleen – ainakin suurimman
osan heistä.

Liisa Ryömä on tehnyt erittäin onnistuneen suomennoksen Bert Brechtin
tekstiin, sanoitus on tätä päivää, laulut toimivat yhä Elvi Sinervon
suomennoksina. Kurt Weilin musiikki vangitsee aina. Jos minulta kysytään
kuuntelen sitä huomattavasti mieluummin kuin Sound of Musicia.

Puukko-Mackie on lontoolainen gangsteri, jossa on ainakin se yhtäläisyys
Brechtin kanssa, että hän rakastaa naisia ja on heille uskollinenkin,
monille yhtä aikaa.

Loistavia laulajia

Oskari Katajisto on vaarallisen elegantti Mackie, hän hurmaa niin naiset
kuin poliisit. Poliisien kanssa yhteistyö sujuu rahalla, on vain tiedettävä
kunkin poliisin hinta, usein se on odottamattoman halpa, etenkin jos tulo on
säännöllistä, kuten poliisipäällikön tapauksessa.

En ole tiennytkään, että Katajisto laulaa nykyään niin hyvin. Hän on kelpo
musiikkinäyttelijä, etenkin kabareetyyliin.

Vuokko Hovatta näyttelee ”Lontoon köyhimmän miehen”, kerjäläisten pomon
Peachumin (Heikki Sankari) tytärtä Pollya, joka menee naimisiin Maciken
kanssa. Tosin Mackie on jo naimisissa ja rakastajattariakin riittää.

Hovatalta sujuu Lotte Lenyan ja Helene Weigelin kanonisoima Brecht-laulu.

Peachumin vaimoa esittää Riitta Havukainen, ja hän on vielä kierämpi kuin
kierä miehensä. Mainio pari, joka hiukan puunattuna sopisi minkä tahansa
”koko ajan laajenevan” globaalin it-yrityksen johtokerrokseen. Heidän
organisoimansa katukerjäläisten laumakin laajenee.

Ja kerjäläiset, kuten tietokonepelitkin, on illuusiota. Kerjäläisten tulee
herättää sääliä, mutta ei todellisella tuskalla, vaan näytellyllä, koska
todellinen tuska, nälkä ja epätoivo vain hämmentävät porvaria.

Naisissa on voima

Kaikki Kerjäläisoopperan naiset ovat enemmän tai vähemmän huoria, mutta
terhakkaita huoria, he pettävät Mackien rahasta, jopa kaikkien rakkain
Kapakka Jenny (Ursula Salo). Vain poliisipäällikön tytär Lucy (Laura Pyrrö)
ei petä, mutta hän onkin elämälle vieras tapaus.

Leena Rapola tekee raakkuvana ”etäännyttävänä” näyttämömestarina aivan
huikean työn. Mahtaako äänihuulet kestää moista pitkän päälle?

Miehet ovat pettureita hekin, vain naisia heikompia. Mielevä nössykkä on mm.
Jyrki Kovaleff Mackien luottomiehenä. Hän olisi valmis vaikka tönäisemään
pomonsa kuolon uneen, jos vain uskaltaisi.

Ursula Salo esittää taidolla ja sydämellä kuulun Merirosvo-Jennyn laulun,
jossa hän käskee katkaista jokaisen kaupunkilaisen pään, ja kun pää putoaa,
Jenny huutaa vain hupsis!

Toinen jokaisen Brecht-laulajattaren bravuuri on Barbaralaulu, jonka laulaa
Vuokko Hovatta. Siinähän eitä kaikille tarjoileva tyttö sanoo kyllä
miehelle, joka on köyhä, mitättömän näköinen eikä tiedä miten naista
kohdellaan. Mutta on kuutamo, ja niin edelleen…

Oopperan parodiaa

Lucylle Weil on säveltänyt silkkaa oopperamusiikkia ja siksi Laura Pyrrö,
oppperalaulajatar, laulaa hänen osansa. Mutta mukavasti hän oopperaa
parodioi, kuten tekijöitten tarkoituskin on.

Musiikki sujuu Helsingin Kaupunginteatterissa nykypäivänä loistavasti,
kaikki osaavat laulaa ja näytellä ja tässä tapauksessa orkesterikin on
erinomainen, johtajanaan Nick Davies.

Kerjäläisoopperan lavastus on kabareemaisen viitteellinen, ensimmäisessä
näytöksessä tavaroitten siirtely vähän häiritsee, ehkä se saa sujuvuutta
ajan mittaan.

Maija Pekkasen suunnittelemat puvut ovat kerta kaikkiaan mainioita.

Irti DDR-museosta

Heiskasen Kerjäläisoopperassa on toki agitpropia, mutta sekin on tehty
hiukan viistoon, siitä on kaukana 1970-luvun hajareisilaulu, kovaa ja
korkealta. Tämän esityksen agitaatio ja propaganda ei ole päälleliimattua,
se kulkee läpi koko esityksen.

En oikein usko, että DDR:ssä pyhänä vaalittuun, muuttumattomaan
Brecht-tulkinnan kaavaan Helsingin Kerjäläisooppera olisi ihan sopinut.
Näytelmän mainiossa ja ehdottomasti ostamisen arvoisessa käsiohjelmassa on
julkistettu vuoden 1959:n kirje Benno Bessonille. Siinä Berliner Ensemblen
näyttelijät Helene Weigelin johdolla ilmoittavat Bessonille, että tämän
Brecht-näkemys on ”vahingollinen” ja että, jos Besson ei muuta näkemyksiään,
hänen on syytä erota teatterista. Sen hän tekikin.

Brecht itse uudisti 20- ja 30-luvuilla teatteria, mutta sodan jälkeen hänen
tyylinsä kivettyi DDR:ssä museotuotteeksi, ja se on osin häirinnyt Brechtin
uutta tulemista.

Toivoisin, että ainakin Galilein elämä nähtäisiin uudelleen, vaikka vuoden
1987 Ralph Långbackan ohjaus olikin unohtumaton, samoin Lasse Pöysti
nimiosassa.