Arvio: Kerjäläisooppera
KERJÄLÄISET KIILTOKUVAHYMYJEN NÄYTTÄMÖLLÄ
Kari Heiskanen löytää Brecht-tulkintaansa osuvasti vieraannuttavan satiirin
Isomummini Psalttarista tuttuihin mustiin korukansiin verhottu
käsiohjelma antaa lähtövinkin siitä mitä tuleman pitää tässä
Helsingin Kaupunginteatterin Brecht-oopperassa. Hurskaus tai pikemmin
hurskastelu on esityksen hallitsevia periaatteita.Sitä vahvistaa
erityisesti Kurt Weillin musiikki. Näyttämölle vedetty
puhallinvatlainen orkesteri soittaa täsmällisesti, reippaasti ja
hartaasti, aina tarpeen mukaan.
Esitys siirtyy edestakaisin
reaalitodellisuudesta 1920-luvulle ja määrittelemättömään
historialliseen aikaan, jolloin britti John Gay uhkarohkeasti otti
irvaillakseen italialaisen oopperan kustannuksella.Tämä pohjateos
palaa mieleen jo oopperan nimessä, jolle Bertolt Brecht antoi uuden
etuliitteen ”Dreigroschen”, Kolmen pennin ooppera.
Gayn Kerjäläisooppera oli löydetty uudelleen Britanniassa 1920-
luvulla ja saanut heti suuren menestyksen. Brechtin kumppani
Elisabeth Hauptmann näki sen, vaistosi menestyksen mahdollisuuden ja
käänsi sen saksaksi. Säveltäjä Weilliin, joka tunnettiin nuorena
atonaalisena modernistina, ei tosin oikein luotettu, mutta tulos
ylitti kaikki odotukset. Kilvan sen liepeeseen tartuttiin myös meillä
Suomessa, ruotsinkielisen ja suomenkielisen esityksen seuratessa
toisiaan.
Nyt, kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin Brechtin ja brechtilläisyyden
tulkintaan sisältyy paljon viisautta, murroksia ja ristiriitoja.
Onhan välissä koko laaja näytelmätuotanto, marxilaisen ja kiinalaisen
teatteriteorian vaikutusten paine ja laajimmillaan ja uhkaavimmillaan
koko teatteritaiteen yhteiskuinnallisen merkityksen muuttuminen ja
alistuminen markkinavoimien lumetodellisuuteen.
Kaiken tämän ohjaaja Kari Heiskanen tuntuu oivaltaneen
voitokkaasti. Hän tekee Kerjäläisoopperan Helsingin Kaupunginteatterin näyttämölle, jota useasti
ovat kansoittaneet musikaalien viettelevät kiiltokuvahymyt. Taustana onkin musikaaleista tuttu tarinarunko: vanhempiansa vastaan kapinoiva tyttölapsi, joka karkaa
naimisiin kilpailijaksi ja uhkaksi koetun rosvon kanssa, naisten
riita samasta miehestä, alkoholi, irtosuhteetja lopuksi palkinto,
armahdus, jopa aatelisarvo.Mutta tarkalla näkemyksellä ja Weillin
avulla tämä ylimakea kakku kuorrutetaan vieraannuttavalla satiirilla,
joka paljastaa eron moraalin ja materian, unelman ja pelon,
pintakiilloin ja syvän tyhjyyden välillä.
Kerjäläisoopperaa ei saa tehdä liian totiseksi, vaikka sen
perusväittämäksi nousee julma köyhyyden, ahneuden ja hyväksikätyrön
kolminaisuus. Ehkäpä siksi varsinaiset kauhukuvat on tyylitellysti
irrotettu realismista plakaattien, julisteiden ja laulujen
tasolle.Erotiikka, uskonto ja väkivalta ruokkivat tilanteita, joissa
viesti toimii vieraaannuttamisen perinteisin keinoin:hämmästyksen,
nopean vaihdon ja paljonsanovan rytmityksen kautta. Ihmiset
kohtaavat toisensa kuin pikakuvina digikamerassa ja samalla hallitun
ja täsmällisen muodon sallimassa ilmaisussa.
Teatteriahan tämä on,
teatteria joka paljaan näyttämön ja kirkkaitten lamppujen kehyksessä
nauraa ja itkee maailman merkillistä menoa. Monessa pikkutilanteesssa
välittyy yhteiskunnallinen piilomerkitys, josta vaalimainosten
tekijät olisivat voineet ottaa oppia.
Esitykseen on saatu ilahduttavasti näyttelijäkaarti, jolta
laulaminenkin sujuu. Oskari Katajiston mustien silmäkulmien alta
luimisteleva Macheath tekee uskottavammin naisten valloittajan kuin
julman rosvon, ja se lienee tarkoituskin. Myös Heikki Sankarin isä-
Peachum ja Kari Mattilan virkamiesparofdiaksi sukeutunut
ylipoliisipäällikkö Brown tekevät roolinsa siististi, ehkä hieman
laimeasti.
Varsinkin naiset kunnostautuvat. Kieltämättä heille Weill on
säveltänyt parhaat palat. Riitta Havukaisen kaikkea muuta kuin
historian pölyyn jääneeessä rouva Peachumissa on vahvaa äänen ja
olemisen karaktääriä, Vuokko Hovatta saa rakastuneeseen ja
päättäväiseen Pollyyn kirpeitäkin vivahteita, Ursula Salo rakentaa
Merirosvo-Jennyn laulussa uhmakkaasti elämän tragediaa ja – monin
tavoin sokerna pohjalla – Laura Pyrrön lauluäänen laatuun on voitu
luottaa niin, että mukana on esityksestä usein pois jätetty Lucyn
aaria, vaatelias oopperaparodia vailla vertaa.