Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kerjäläisooppera

Jaakko Kaartinen-Koutaniemi – Nykypäivä – 30.3.2007

KERJÄLÄISET TANSSIVAT HILPEÄSTI

Kun Puukko-Mackie astelee poikki näyttämön, ken voisi vastustaa? On kävelykeppi ja valkoiset silohansikkaat, lakerikengät, taskussa puukko – pari askelta tanssahdellen ja varjoista pisto selkään.

Kuten Mackie, Helsingin kaupunginteatterin Kerjäläisooppera viihdyttää aivan niin kuin pitääkin, jäämättä silti hampaattomaksi.

Saksalainen Bertold Brecht kirjoitti suuren läpimurtonsa, vanhaan englantilaiseen kansanoopperaan perustuneen musiikkinäytelmänsa vuonna 1928. Kurt Weill teki musiikin Kerjäläisoopperaan kabareen, jazzin ja laulelman elementeistä. Sekä näytelmäteksti että laulut ovat täysin ikääntymättömiä – ovathan ne peräisin modernismin sydämestä.


Ohjaaja Kari Heiskanen on saanut kaupunginteatterin Kerjäläisoopperan vaikuttamaan spontaanilta ja irtonaiselta. Se on saatu aikaan hyvin tarkalla työllä. Orkesteri kuulostaa päihtyneeltä ja yksikätiseltä, upealla ja vetävällä tavalla. Tanssinumeroissa ja lauluissa on samaa tietentahtoista rouheutta, joka huvittaa ja ihastuttaa.
Muutamaan kertaan tekstit hukkuvat epäselvään artikulaatioon, mutta etenkin näytelmän Polly-tyttöä esittävän Vuokko Hovatan soolot ovat kerta kaikkiaan laulullisesti upeita.

Ensemble kantaa roolinsa mainiosti, etenkin Oskari Katajisto Puukko-Mackiena, Riitta Havukainen Cecilia Peachumina.


Kerjäläisooppera on moninkertainen satiiri ja kääntää vähän kaiken päälaelleen: Se, mikä on huonoa, likainen köyhälistö, on nostettu teatterin lavalle. Komediallinen kömpelyys saavutetaan taidokkuudella. Mauttoman rumasti puhuminen naurattaa arvokasta yleisöä, koska se tapahtuu brechtiläisen etäännyttämisen nimissä. Tarinan epäuskottavuus vastaa todellisuutta.


Puukko-Mackien, Pollyn, herra ja rouva Peachumin, roistojen, prostituoitujen ja huijaavien kerjäläisten esitys lähenee television sketsikavalkadia. Mutta Kerjäläisooppera saa epäilemään, pidetäänkö tässä kuitenkin peiliä katsojan edessä. Mitä tästä ajattelen?


Näytelmän teksteissä todetaan, että tällainen on ihminen: pettää, piinaa ja vainoaa toista kunnes on saanut viimeisenkin sentin hyötyä itselleen. Inhimillinen kurjuus ei ole jalostanut ihmisluontoa, vaan tehnyt tarinan henkilöistä äärimmäisen kyynisiä.

Kerjäläisooppera ei esitä kuvaa aikamme vähävaraisten ihmisten elämästä pääomien armoilla. Se väistää poliittisen teatterin totisen leiman.

Mutta moraalia se kyselee ja ihmisyyttä: Jos naureskelit ja viihdyit katsellen ruman köyhälistön kompurointia ja rivoja sutkautuksia lavalla, mitä tosiaan pitäisi ajatella tämän ajan oikeista kärsivistä ja köyhistä? Entä rakkauden kestävyys, uskollisuus ja ystävyys, ovatko ne totta vai onko totta sittenkin vain ihmisen alhainen mieli?