Arvio: Kerjäläisooppera
KUN KAIKKI ON KAUPAN
Voi hyvin kuvitella, minkä kaikupohjan Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan ensi-ilta sai vuoden 1928 Berliinissä, jossa yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet alkoivat kärjistyä kohti kansallissosialismin nousua. Kapitalismia irvailevan esityksen taustalla oli vuonna 1920 Lontoossa elvytetty englantilainen The Beggar’s Operan (1728). Siihen otettiin mukaan Francois Villonin runoja ja musiikin sävelsi Kurt Weill. Pian Puukko-Mackien tarinaa laulettiin myös Helsingissä ja lauletaan yhä.
Kari Heiskasen ohjaama Kerjäläisooppera Kaupunginteatterissa on kylmä kuin tämä aika, ja sen sankari Puukko-Mackie (Oskari Katajisto) kuin suoraan narsismin oppikirjasta: kaikki mahdollinen kuuluu minulle. Raha ja valta ratkaisee, ja omatunto on tuntematon käsite. Vasta kun virkavalta alkaa sovitella hirttosilmukkaa miehen kaulaan, jotain tunteen tapaista häivähtää esiin. Ja kas, konna palkitaan runsaskätisesti.
Ihmeen hyvin Kerjäläisooppera on säilynyt. Sen huomiot rahan vallasta ja ihmisen saalistuksenhimosta ja häikäilemättömyydestä purevat yhä. Solidaarisuudesta ei kenelläkään ole tietoakaan, kun oma etu on kyseessä. Näytelmä osoittaa katsojille todellisuuden, ja jokainen voi penkissään vaivatta täyttää aukkopaikat ja tehdä tulkinnat. Jos sijoitukset eivät saa aikaan kotimaassa tarpeeksi voittoa, siirrytään muille markkinoille. Katso ihmistä, katso ympärillesi!
Bertolt Brecht oli Mackien tavoin naisten mies. Kerrotaan, että hänellä oli hypnoottinen vaikutus naisiin. Brecht teki heidän kanssaan sopimuksia, jotka sitoivat naiset uskollisuuteen, mutta antoivat hänelle itselleen täyden vapauden. Tässä mielessä Kerjäläisoopperan naiset Polly Peachum (hienosti laulava Vuokko Hovatta), Kapakka-Jenny (Ursula Salo) ja kovia kokeneet huorat ovat hyvin Brechtin kaltaisia: Vahvoja, teräväkielisiä, pelottomia ja omatoimisia. He hoksaavat äkkiä, missä mennään ja pitävät puolensa. Aika hyvin he korventavat myös yleisöä.