Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kerjäläisooppera

Rolf Bamberg – Uutispäivä Demari – 28.03.2007

SUURKAUPUNGIN HAIT JA ROSKAKALAT

”Hai ei tiedä, hai ei muista,
eihän haita kiinni saa.
Suotta syytät haita haiksi,
jos et voi sitä todistaa.”


Näin lauletaan Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Kerjäläisoopperan
avaavan, Elvi Sinervon hyytävän upeasti suomentaman Puukko-Mackien
arkkiveisun viimeisessä säkeistössä.

Klassikkosävelmä on kuin prologi koko tarinalle. Se esittelee
keskushenkilön, sen säkeet piirtävät vaihe vaiheelta tarkentuvaa kuvaa
siitä hurjasta ja kurjasta suurkaupunkiympäristöstä, jossa ahnaat hait
hallitsevat ja vähäväkisemmät vikisevät. Joskus ”roskaväki” vähän
kapinoi, mutta silloinkin vahvempien, vain omaa etuaan tavoittelevien
pelureiden masinoimana.

Puukko-Mackie -laulun jälkeiset kaksi ja puolituntia ovat
musiikkiteatterin suurta juhlaa. Kari Heiskasen Helsingin
Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ohjaama näkemys
Brecht-klassikosta on aivan valioluokkaa. Parasta, mitä tämän lajityypin
parissa on Helsingin estradeilla tällä vuosituhannella saanut nähdä.

Kari Heiskanen on aiemminkin näyttänyt mestarismiehen taitoja suuren
tilan haltuunottajana ilman monumentaalisia tehokeinoja ja rakennelmia.
Lahden kaupunginteatterin Seitsemässä veljeksessä muutama vuosi sitten
riittivät jätkäenergia ja puuhake takaamaan huiman lopputuloksen.
Samalla ulkoisen niukkuuden mutta sisäistyneen näyttelemisen,
kokonaisvaltaisen läsnäolon estetiikalla päästään nytkin suuriin
saavutuksiin. Suuri ja pieni ilmaisu kohtaavat onnellisissa merkeissä
Katariina Kirjavaisen kierrätysidealle pohjautuvassa
lavastusratkaisussa, jossa näyttelijöillä on totisesti tilaa.

Laulujen kiehtova paradoksi

Heiskasen Kerjäläisoopperassa tärkein elementti on jämäkästi paikallaan.
Esitys nojaa väkivahvasti musiikilliseen perustaan eli on kaikkien
vaatimusten mukaisesti uskollinen Weillin aikaa kestäville
sävellyksille. Silti laulunumeroista tulee omannäköisiään, eläviä juuri
tässä tulkinnassa ja näiden esittäjien vetäminä. Laulut eivät ole
miltään osiltaan helppoja. Eivät esittäjille, eivät vastaanottajille.
Siinäkin mielessä ne ovat elimellinen osa koko sitä julmuuden maisemaa,
joka eteemme hahmotetaan. Rakastettava paradoksi on, että
rankkuudessaan, provosoivuudessaan ja räävittömyydessäänkin lauluihin ei
voi ihastumatta.

Ohjaaja on kuuliaisesti ottanut myös brechtiläisen vieraannuttamisen
metodin pelivälineekseen. Se näkyy näyttelijäilmaisun tyylittelynä,
omalle todellisuuden tasolle irtoavina suorina kontakteina katsomoon,
parodisina vetäisyinä kuten ylilyötynä ooppera-aariana tai
slapstick-pollareina ja jumppaavina hutsuina.

Okei, joskus tuntuu, että Heiskanen etäännyttelee enemmän kuin ”tri
Brecht määrää”, mutta isommaksi rasitteeksi se ei muodostu.

Kaiken tämän tulkinnallisen ilotulituksen keskellä on vavahduttavaa
tajuta, kuinka tiukka moraali ja etiikka näytelmällä on;
moralistisuudesta ei Heiskasen ohjausta kyllä pääse syyttämään. Varkaat,
huorat ja kerjäläiset ovat kaikessa toimintansa raadollisuudessa ylpeitä
ammattilaisia, heitä ei tehdä katsojan silmissä halveksittavaksi, vaikka
näytelmässä kuuluvatkin pohjasakkaan. Paha on raha, jota kaikki
himoitsevat ja josta keinoja kaihtamatta taistelevat.
Alleviivaamattomana kantautuu tajuntaan viesti siitä, että 1800-luvun
jyrkän luokkayhteiskunnan Lontoosta ei ole julmetun pitkä matka tämän
päivän mammonantavoitteluun. Samat voittajat, samat häviäjät mutta uudet
keinot.

Osumatarkkaa näyttämätyötä

Heiskasen isossa esittäjäensemblessä hallitaan käytössä olevien
tyylilajien kirjo laidasta laitaan. Kuinka ihastuttavan kauas
esimerkiksi Vuokko Hovatta tai Laura Pyrrö Puukko-Mackien sussuina Polly
Peechumina ja Lucy Brownina ilmaisullaan vievätkään siitä
todellisuudesta, josta laulujen tekstit kertovat. Tai Mackie itse:
Oskari Katajisto tyylittelee julmuri-keikarin niin väkevästi, että
kotimatkallakin pitää miettiä, oliko se nyt niin paha. Oliko oikein se,
miten hänen lopulta käy?

Heikki Sankari tekee kerjäläisillä bisnestä tekevänä, vastenmielisenä
ökyiljänä herra Peechumina tarkkaa työtä, Riitta Havukainen on osuva
valinta huikentelevaisen rouva Peechumin rooliin. Myös Kari Mattila
läpikorruptoituneena poliisipäällikkö Brownina pääsee pitkästä aikaa
kunnon roolissa näyttämään taitojaan, myös laulajana. Leena Rapola
roisina, katsojille ärhentelevänä letukkana on hulvaton tapaus.

Osumia iskee koko porukka, ei sieltä heikkoja lenkkejä löydy. Ei edes
laulupuolella, sillä nekin, joille kultakurkkuisuutta ei ole suotu
syntymälahjana suoriutuvat vaikeista kappaleista vähintään
tyydyttävästi. Ja ne, joilla se lahja on, loistavat. Laura Pyrrö
oopperataustallaan tietysti, mutta aivan erityisesti Vuokko Hovatta.
Siitä äänellisestä kirkkaudesta kaikuu Polly pinnan hyveellinen
kimallus, ja alla sykkii kuitenkin petokseen valmis sydän.

Kaiken tämän jälkeen ei voi muuta sanoa kuin, että jos kalenterissa on
sesongissa tilaa vain yhdelle esitykselle, valitkaa tämä.