Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: ¿America?

J.T. Laakso – Etelä-Suomen Sanomat – 21.03.2007

ERKKI SAARELA SIIRTÄÄ FO-PERINNETTÄ JÄLKIKASVULLE

Helsingin kaupunginteatterin ¿America? Rakentuu markkinateatterin tyyliin

Farssi tuo lajityyppinä yleensä mieleen jotakin kepeää. Farssissa saa nauraa, ei tarvitse turhia pohdiskella, esitys on epärealistisella tavalla vain kevyttä viihdettä.

Kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1997 palkitun italialaisen Dario Fon (s. 1926) teatterikäsitys on myös farssi, mutta siihen on ollut tapana liittää tavaramerkiksi ”Dario Fo -farssi”. Nyt yleisöä nauratetaan, vatsalihaksia koetellaan, kyynelkanavat avautuvat. Tahtomattakin. Mutta samalla tekstissä on aina vahva todellisuuspohja. Fo kommentoi nykypolitiikkaa ja varsinkin katolista kirkkoa ja kirkonmiehiä säälimättömästi, kaunistelematta ja kansanomaisesti.

Kun Suomessa puhutaan Fon näytelmistä, teatterinystävän mieleen alkaa piirtyä Erkki Saarelan ilkikurinen hahmo. Kuudenkympin ikää lähentelevä Saarela kiersi maata ja maailmoja 1970- ja -80-luvuilla Fon Mysterio Buffo -monologilla.
Nyt hän on sovittanut, ohjannut ja ylöspannut Fon vuonna 1992 kirjoittaman kunnianosoituksen uuden maailman, Amerikan, löytymisen 500-vuotisjuhlalle.
Mukana Helsingin kaupunginteatterin esityksessä on myös Niko Saarela, ohjaajan poika. Saarelan upea Fo-tulkitsijan geeniperintö siirtyy eteenpäin suoraan alenevassa polvessa.

Näyttelijätaiteen juhlaa

Näytelmä on rakennettu uskollisesti Fon markkinateatterin tyylilajiin. Viitteellinen lavastusnäkymä, pieni näyttelijäryhmä, niukalti tehosteita ja samalla yltäkylläisesti tarinaa, käänteitä, tapahtumia, yllätyksiä.
Niko Saarela ja Sami Uotila ovat yksikertaisiin asuihin puettuja merimiehiä. Genovalaisen Kristoffer Kolumbuksen laivassa he ajautuvat päiväntasaajan saarten kautta haaksirikkoutuen Etelä-Amerikan edustalle. Mantereelle pelastaudutaan käyttäen sikoja kätevinä kellukkeina. Karibian mereltä löytyy Puerto Rico ja sieltä kuikuillaan kukkaloisteiseen Floridaan.

Etelä-Hämeen sahtialueelta lähtöisin oleva katsoja tosin ei hyväksy juutalais-porvoolaisen Katzin suomentajapariskunnan käyttämää oluen nimitystä ”tequila-sahti”.
Tarinan vaiheissa miehet kohtaavat alkuasukkaita, ihmissyöjiä, elämäniloisia luonnonlapsia. Johan Padovalainen on siinä mielessä erilainen eurooppalainen ”löytäjä”, että hän haluaa tutustua alkuasukkaisiin, opettelee heidän kielensä eikä pidä lähtökohtana heidän sivistämistään kristinuskon avulla. Tämä johtaa myöhemmin siihen, että espanjalaiset miehittäjät tuomitsevat Johanin kerettiläisenä petturina teloitettavaksi. Alkuasukkaat eivät sitä salli, vaan vapauttavat ystävänsä.

Kahden näyttelijän kertomana tarina etenee hengästyttävästi. Vuoroon toinen ryhtyy monologimaiseksi kertojaksi ja toinen esittää tapahtumaa sekä tarinan toista osapuolta.

Replikoinnin papupata, hienosti hallittu ruumiin liikekieli, fyysinen näytteleminen, tunnelmien nopeat vaihtelut raivoisana pauhaavasta valtameren myrskystä paratiisisaarten suloiseen rauhaan osuvat nappitarkasti. Eikä kumpikaan näyttelijä vaikuta edes hengästyneeltä.

Valloitushistorian kääntöpuoli

Niko Saarela ja Sami Uotila ovat näyttelijöinä hyvin yhteenpelaava ja tasasuhtainen pari. Ohjaus rytmittää esityksen taitavilla painotuksilla ja armahtaa katsojaa myös suvantokohdilla.
Esimerkiksi Niko Saarelan valtava vauhti jämähtää täysin, kun tarinassa kertoja nukahtaa.
Minuutin ajan on kaikki seis ja hiljaa, kunnes jatketaan eteenpäin repliikillä: ”En edes tiedä miten kauan siinä nukuin.”
Uotilan äänen väri on näin runsaaseen ilotulitukseen aavistuksen verran yksitotinen: korkea tenori tuo mieleen fantasiasadun teatterissa – jota Fon America tosin jossain määrin onkin.
Löytöretkien historiaa kuvattiin pitkään eurosentrisesti sivistyksen – ja kristinuskon pelastussanoman – viemisenä alkukantaisen väestön keskuuteen. Arabien, Kiinan, Aasian ja eteläisten saarten tuhatvuotiset kulttuurit alistettiin uuteen sivistyskäsitykseen.

Nykyisin tätä imperialismia pidetään myös omien kehittyneiden kulttuurien hävittämisenä ja uskalletaan tunnustaa luonnonrikkauksien kahmimisen merkitys näille löytöretkille.

Juuri tämä puoli historiassa tulee roisin suorapuheisesti esille Fon löytöretkeilijätarinassa. Johan Podovalaista seurataan muutaman vuosikymmenen ajan, lähelle 1500-luvun puoliväliä. Pitkätukkaisiksi harmaapäiksi vanhentuneet kaverukset filosofoivat kokemuksistaan.

Loppupimennyksen aikana näytelmä huipentuu pimeässä viuhuvaan nuoleen ja osumaan. Peliä ei vielä tuolloin oltu pelattu loppuun. Lieneekö sitten vieläkään.