Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Riemukupla

Anni Valtonen – Helsingin Sanomat – 29.04.2007

KUPLAT ODOTTAVAT POKSAHTAMISTAAN


Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmän kuudesta koreografiasta koostuvaa Riemukuplaa ei vielä myöhestetyssä ensi-illassakaan tanssittu kaikkein suotuisimpien tähtien alla. Aiemmin ensi-ilta peruuntui tanssija Unto Nuoran loukkattua polvensa, nyt sairastunut oli näyttelijä Helena Haaranen.


Jos muutoksista ei tiennyt mitään, ei torstaisesta esityksestä voinut näitä aukkoja havaita. Voikin vain ihmetelä, kuinka huikeasti tanssija Valtteri Raekallio oli viikossa ottanut haltuunsa Nuoralle tehdyn koreografian.

Raekallio tuntuu tanssijana entistäkin puhuttelevammalta, hänen ilmeinen karsimansa sekä liikeilmaisunsa tarkkuus, herkkyys ja voima vangitsevat katsojan. Tämä tuli esille ennen kaikkea Harri Kuorelahden lännenmieshenkisessä, elokuvallisessa teoksessa Act of unknown.

Bob Dylanin balladi ja Harri Ahposen rikas äänimaailma kuljettavat katsojan rankkoihin olosuhteisiin, joissa otetaan mittaa niin miehestä kuin naisesta. Sofia Hillin ja Raekallion pakahduttava duetto on sekoitus sisältä raastavaa raivoa, neuvottomuutta, lähelle päästämisen vaikeutta. Hilli on ihanan hillitön ja hullu, tunnetilassaan tunnistettava. Intensiivinen duetto Mikko Lampisen kanssa taas johdattelee ajatuksia jonnekin Ang Leen Brokeback Mountain –elokuvan tunnelmiin.

Kuorelahden teoksen ohella kokonaisuudesta nousee suosikikseni Eeva Muilun Teos siitä mitä on. Sofia Hillin ja Kaisa Torkkelin esittämät duunarinaiset pohdiskelevat elämässä olemisen ihmeellisyyksiä absurdissa ja heittäytyvässä tyylilajissa, jonka Muilu hallitsee hienosti. Muilulla on tunnistettavaa sanottavaa maailmastamme, näkemystä, rohkeutta ja viisautta tarttua olennaiseen. Hilli ja Torkkel tekevät uskottavaa jälkeä.

Prologina nähty tanssiryhmän ja Kari Heiskasen yhteisteos, koko illalle nimensä antanut Bollywoodia rienaava Riemukupla, jää itselleni irralliseksi tv-sketsiksi. Teemu Kyytisen Urgesissa on raikkautta ja raisuja tunteita, mutta idea tuntuu keskeneräiseltä. Inka Tiitisen Kaksi osaa, joista ensimmäinen esitetään kuvaa loppuun kaluttua parisuhdetta turhan yksiulotteisella tavalla.

Mammu Rankasen siilautuvassa valossa ja joogahengityksen meditatiivisessa kohinassa tanssittu Kajo on hyvä valinta hieman hajanaisen kokonaisuuden päätökseksi. Niin henkistä kuin fyysistä tasapainoa hakeva Rankanen luo tanssijoilleen upeita linjoja, liikkeen sulavaa ja vahvaa virtaa.