Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Riemukupla

Annikki Alku – Uutispäivä Demari – 03.05.2007

RIEMUKUPLA KIMALTELEE TUMMIN SÄVYIN

Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän Riemukupla sai sairastapauksien viivyttämän ensi-iltansa viime torstaina. Studio Elsassa. Esitys ei lopulta toteutunut aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Yksi tanssijoiden oma minikoreografia jäi kokonaan esittämättä ja muihin tehtiin pienempiä tai isompia muutoksia ja paikkauksia.


Yksi illan sankareita oli Valtteri Raekallio, joka alkuperäisten tehtäviensä lisäksi paikkasi noin viikossa Harri Kuorelahden koreografian pääroolin. Ja teki sen niin taitavasti, ettei asiaa olisi tullut ajatelleeksi, ellei sitä olisi tiennyt etukäteen.


Riemukupla koostuu neljän suomalaisen koreografin, Teemu Kyytisen, Harri Kuorelahden, Eeva Muilun ja Mammu Rankasen pienoisteoksista. Niiden lisäksi mukana ovat ryhmän tanssijan Inka Tiitisen minigrafia ja illan aloittanut Kari Heiskasen kariografia.


Heiskasen ja ryhmän yhteistyönä syntynyt iloittelu oli silkkaa bollywoodia. Värikäs, humoristinen ja hullunhauska jakso kaikkine asiaan kuuluvine kliseineen”tulossa olevasta suurteoksesta Posteljooni”.

Kohtaamisen vaikeus


Vaikka kukin koreografi sai tehdä teoksensa täysin omista lähtökohdistaan ilman mitään yhteistä teemaa, muodostui illan alkuosa hyvin ihmissuhdevoittoiseksi ja samansävyiseksikin. Niin Kyytisen Urges –koreografiassa kuin Kuorelahden teoksessa Act of Unknown oli kyse ihmisten välisistä kohtaamisista.


Kyytisen neljän hengen ihmissuhdepeli, jota ryyditti Almodóvarin elokuvasta tuttu Volver-kappale, oli yhtä aikaa kiihkeä ja epävarma. Sen osanottajat eivät tuntuneet itsekään tietävän mitä he oikeastaan halusivat toisistaan. Tämän jopa päättömältä vaikuttavan suhdesäntäilyn teoksen neljä tanssijaa Kirsi Karlenius, Mikko Lampinen, Jenni-Elina Lehto ja Valtteri Raekallio toteuttivat vahvalla otteella.


Huomattavasti tummasävyisempi ja intensiivisyydessään ehdottomampi oli Kuorelahden kolmen dueton sarja, jossa sama mies kohtaa toisen miehen ja kaksi naista. Vaikka liikemateriaali kussakin duetossa oli sama, muodostuivat niiden sisällöt aivan erilaisiksi.
Katosta roikkuva jättimäinen, heiluva metallilamppu ja Bob Dylanin valittava balladi veivät ajatukset väkisin karuihin ja köyhiin oloihin, jossa ”mies tuntemattomasta” kohtasi ja menetti parhaan ystävänsä, vaimonsa ja aikuiseksi kasvavan tyttärensä. Tai näin ainakin minä Raekallion, Lampisen, Sofia Hillin ja Lehdon vahvat duetot tulkitsin.


Parisuhteesta ja sen päättymisestä oli kyse myös Inka Tiitisen tekemässä minigrafiassa Kaksi osaa, joista ensimmäinen esitetään, jonka hän tanssi tunteella Kai Lähdesmäen puheen ja hyräilyn myötä.

Elämän ihmettelyä ja itämaista harmoniaa


Eeva Muilu on yksi tämän hetken kiinnostavimpia nuoria koreografeja,. jolla on aivan omanlaisensa tyyli ja asenne tehdä teoksiaan. Ennen kaikkea itselleen tekemistään sooloista Vermiculus ja Liikaa ääniä yhdelle tunnettu Muilu hallitsee heittäytymisen, odottamattomuuden ja niiden yhdistelmästä syntyvän komiikan keinot. Hän osaa myös ihmetellä elämää ja maailman menoa aivan uudesta näkövinkkelistä.


Kaikki nämä olivat nautittavasti läsnä Muilun tekemässä illan hauskimmassa esityksessä, Teoksessa siitä mitä on. Siinä Sofia Hilli ja Kaisa Torkkel kävivät nasevasti läpi elämän ymmärtämisen hyvin lyhyttä oppimäärää tutkimalla sekä itseään että ympäristöään.


Riemukuplan teoskokonaisuuden päätti Mammu Rankasen viidelle tanssijalle tekemä Kajo, joka jatkaa hänen aikaisemmista töistään tuttua japanilaista aika-tila –teemaa. Esitys oli ehdottomasti illan tyylikkäin ja mieleenjäävin. Siinä yhdistyivät jännitteinen energisyys, tiukasti hallittu muoto ja meditatiivinen rauhallisuus. Kaunis ja harmoninen päätös Riemukuplan aika tummasävyiselle kokonaisuudelle.