Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pekka Töpöhäntä

J.T. Laakso – Etelä-Suomen Sanomat – 07.09.2007

PEKKA TÖPÖHÄNTÄ VALLOITTAA LAPSISTA ISOVANHEMPIIN

Ilkka Kuusiston kevyesti svengaava musiikki taustoittaa Anneli Mäkelän sovittamaa ja ohjaamaa ruotsalaista klassikkosatua rytmikkäästi. Kirjailija ja radiotoimittaja Gösta Knutssonin vuonna 1939 aloittama kirjasarja on valmiina valloittamaan taas uusia sukupolvia, nyt Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Kirjailija on itse arvioinut Pekka Töpöhännän suosion selitykseksi kirjoitustyylin: hän kirjoitti lapsille aivan samoin kuin olisi kirjoittanut aikuisille. Kirjojen teemat ovat yleismaailmallisia, joten eri aikoina lukijat / katsojat voivat tehdä niistä omia, aikaansa soveltuvia tulkintoja.

Kiusatut ja kiusaajat

Pekka Töpöhäntä on kissojen kovassa hierarkisessa maailmassa erilainen ilmestys. Kissojen suurin ylpeydenaihe on komea häntä, mutta Pekalla on vain mitätön hännäntynkä. Hän joutuu kiusatuksi ja häpeää töpöään lopulta itsekin.

Sami Uotilan (Pekka) ääni on juuri sopiva satu-ja fantasianäytelmään. Äänen samettinen pehmeys tekee hahmon lämpimäksi ja turvalliseksi, vaikka seikkailut saattavat joskus kehittyä pelottaviksi. Myös rento ja taitava liikunnallisuus onnistuu Uotilalta.

Tukholman sataman tapahtumien yhteydessä saamme tutustua mainioon poliisikonstaapeli Misse Pamppuun (Marjut Toivanen), joka tärkeilee toisinaan perusteettakin virkavallan edustajana. Hännänpää kohoaa pyörimään pään päälle, kun Pamppu kiitää piipaa –autolla ympäri näyttämön.

Teatterilliseksi sankariksi nousee kuitenkin Matti Olavi Ranin ja hänen vahvasti eläytynyt tulkintansa Monni-kissasta. Monni on kissakylän mafiapomo, joka apureineen terrorisoi ja määrää asioiden järjestyksen.

Monnin rinnalla käytännön pahoita teoista vastaa esityksen klovnipari Pilli ja Pulla (Jouko Klemettilä ja Sixten Lundberg). Tyhmänrohkea sokea uskollisuus, väärän auktoriteetin totteleminen ja kuitenkin samaan aikaan vikatikkien tiedostaminen menee läpi pienimmillekin katsojille.

Perheteatteri tekee tärkeää työtä välittäessään elämyksiä, kokemuksia, kulttuuria uusille sukupolville. Ja parhaimmillaan vielä yhdessä, eri sukupolvia yhdistäen. Pekka Töpöhäntäkin on sellainen klassikko, että voi kuvitella isovanhempien tekevän sen parissa mieluisan nostalgiaretken omaan lapsuuteensa.

Liikaa aineksia

Nykyisin teatteritekniikka, esitysestetiikka ja määrärahat ovat nousseet niin korkealle tasolle, että tekijät tulevat huomaamattaankin sijoittaneeksi näytelmään liikaa rönsyjä. Teatterin voima on ennen kaikkea kekseliäisyydessä ja onnistuneiden metaforien löytämisessä.

Pekka Töpöhäntääkin lievä tiivistäminen olisi parantanut entisestään. Tyylikäs rouvakissa Rauha (Eija Vilpas) liihotteli häävalmisteluissaan ehkä liiankin pitkään. Mahdollisesti myös Pekan ja Maija Maitoparran (Sanna-June Hyde) suukottelu olisi voinut jäädä pois – kiintymys ja erilaisuuden hyväksyminen olivat jo käyneet selväksi.

Mutta ennen kaikkea lähes täydellisen realistinen naamiointi toimisi varmasti vähemmälläkin. Viitteellisyys useimmiten riittää, varsinkin kun ihmiset ovat eläinten rooleissa.

Kotikatsomon alle kouluikäinen koeyleisökin piti näytelmän parhaana juttuna Pillin parkaisua ”Ei saunaan! Ei saunaan!”. Epäonnistuneen kepposen jälkeen Monni uhkasi löylyttää Pillin ja Pullan.

Yksinkertaisuus on voimaa. Teatterissa.